lauantai 18. helmikuuta 2017

Kotiinpaluu ja Jääkansi – kaksi kipeää lapsuustarinaa

Sadie Jones: Kotiinpaluu


















Ed makasi maassa verta vuotaen. Tamsin hyökkäsi kohti Lewisia, joka näytti siltä kuin voisi potkaista Ediä tai kumartua lyömään tätä uudestaan.
"Herranjumala! Herranjumala!"
Annie purskahti itkuun, ja kaksoset näyttivät innokkailta ja hämmästyneiltä. He siirtyivät lähemmäs Ediä ja kauemmas Lewisista. Tällaista ei yleensä tapahtunut; maailma ei toiminut tällä lailla. Tilanne tuntui epätodelliselta. Säännöt olivat lakanneet pätemästä, ja Kitin mieleen juolahti että tällainen oli Lewisille varmaankin aivan tavallista: se että ohjenuoria ei ollut. Kit tiesi tunteen. Aina kun isä hakkasi äitiä, hänet valtasi huimaava säännöttömyyden tunne. 

Sadie Jonesin Kotiinpaluu (Otava 2016) sai minut jälleen rakastumaan kirjallisuuteen. Löysin kirjan kirjabloggaajien suositusten perusteella. Marianna Kurton suomentama teos äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2016 parhaaksi käännöskirjaksi. Aivan täysosuma Kotiinpaluu ei minulle ollut mutta tarjosi monella tapaa hengästyttävän lukukokemuksen. 

Kirjan päähenkilö on nuori Lewis, jonka perheessä koetaan tragedia. Elämä ei ole ollut siihenkään asti täydellistä mutta kuitenkin turvallista ja ennustettavaa. Surun mukana saapuvat puhumattomuus ja syyllisyys. Patoutuvat tunteet aloittavat Lewisin elämässä syöksykierteen, jossa virheet seuraavat toisiaan. Mennyttä ei voi muuttaa mutta voisiko jotain vielä korjatakin? Tapahtumaketjun keskellä jäin kaipaamaan yhtä selkeää käännettä. 361-sivuisen romaanin hotkii kuitenkin soljuvasta kielestä nauttiessa ja toivoessa nuoren miehen elämään valoa. 

Helmet-lukuhaaste kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja. 



1/2

Talven hämärtämään pihaan päästyäni viskoin muruset vaitonaisille pikkulinnuille. 

Hanna Haurun pienoisromaanissa Jääkansi (Like 2017) on jotakin hyvin erikoislaatuista ja pisteyttämistä karttavaa. 116-sivuinen teos on nopealukuinen mutta voimakas kokemus. Minua tarina nappasi tiukasti paidankauluksesta ja pudotti hetkeksi pimeyteen. Matka pohjalle on tapahtumiltaan ääriruma mutta kielellisesti hyvin kaunis. 

Pahan vapaana liihottava sielu tuhisee puiden latvoissa. Se ottaa käsiinsä untuvaisen pääni, jonka suojaksi laitan hupun. 

Tarina tytöstä, joka kasvaa sodanjälkeisinä vuosina surun ja rakkaudettomuuden maisemassa polttaa ja kirvelee. Isäpuolen mielenterveysongelmat sairastuttavat koko perheen. Lapset ovat oman onnensa nojassa, hiukset jäätyvät kiinni hankeen ja viattomuus ripustetaan rivosti aittaan kuivumaan. Teoksesta ei löydy valon pilkahdusta vaan kirja sulkeutuu lukijansa päälle tiukasti kuin jääkansi. Olisin kaivannut kovuuden seuraksi pientä määrää lantrinkia. Raakana nautittuna teos poltteli paikoitellen liikaa. Suosittelen silti tutustumaan rohkeasti. Pimeässä käynti voi tuoda valon. 

Helmet-lukuhaaste kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. 

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ahmittavan kiinnostava Pöytä yhdelle

 


Hei! Laura Honkasalon 168-sivuinen Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016) tuli ahmittua yhdessä illassa. Tarkoitus oli siivota porukalla vaatekaappi, mutta koska kukaan perheestä ei ilmoittautunut kaveriksi kutsuhuuteluistani huolimatta, päädyin odotellessani uppoutumaan kirjaan. Yksinäisyyttä käsittelevä teos kiinnosti alkuun pinnallisella tasolla, itseni ulkopuolella näyttäytyvänä ilmiönä. Lukumatkan aikana mieleeni palautui kuitenkin muistoja yksinäisyydestä ja lukukokemus kosketti henkilökohtaisesti. Enkä ole yksin. Iso osa meistä suomalaisista löytää kirjasta itsensä. 

Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen  se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Avioerot ovat meillä yleisempiä kuin muualla Euroopassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksinelävillä menee muuta väestöä huonommin mitä terveydentilaan ja talouteen tulee. Yksinelävät kuolevat muita aikaisemmin ja päätyvät itsemurhaan muuta väestöä useammin. 

Miksi sitten olemme ennätysyksin? Teoksessa pohditaan, onko yksinäisyyden takana julkisuudessakin toistuvasti mainittu naisten korkea vaatimustaso. Honkasalo laittaa itsensä peliin ja muistelee omia deittailukokemuksiaan. Pikatreffeille osallistuneet miehet kaikkosivat miltei heti ja naiset päätyivät tutustumaan toisiinsa keskenään. Kirjakaupan treffitapahtuman jälkeen yksikään miehistä ei lähtenyt jatkoille läheiseen ravintolaan. Virkistävää, että myös miesten tiukentuneita odotuksia käsitellään. 

Analysoimmeko siis sukupuolesta riippumatta liikaa treffikumppanimme ominaisuuksia? Avioerotilaston valossa kumppanin seulomisella ei näyttäisi olevan ainakaan pidentävää vaikutusta suhteisiimme. Päinvastoin. Kirjassa esitellään deitti-ilmoituksissa ilmeneviä vaatimuksia. Yksi toivoo, ettei kumppaniehdokkaalla olisi minkäänlaista lääkitystä. Jäin pohtimaan, miten kyseinen henkilö reagoi, kun suhteessa ilmenee vastoinkäymisiä tai muutoksia. Ovatko sairastuminen, lapsettomuusongelmat, lihominen ja harrastusten vaihtaminen kielletty liiton aikana? Ilmeisesti. 

Hämmensi, miten moni mies etsi palstoilla itseään nuorempaa, kaunista kumppania. Mistä (jotkut) miehet saavat sellaisen itseluottamuksen, että vain kaunis kumppani kelpaa? Nimimerkki Tinder-prinssi kirjoittaa blogissaan: "Kumppanissa pitää osua kohdalleen kaksi asiaa: ulkonäkö ja luonne. Pelkästään hyvännäköinen voi olla mukava sänkykumppani, mutta ei sieluntoveri. Vähemmän viehättävä nainen, jolla luonne ja arvomaailma ovat kunnossa, taas voi olla hyvä ystävä, mutta seksuaalista yhteyttä ei synny. On ikävä myöntää, mutta viehättävä ulkomuoto ja sopiva persoonallisuus yhdistyvät naisissa valitettavan harvoin." Ilmeisesti prinssi pitää itsestään selvänä, että kun unelmien nainen tulee vastaan, hän itse kelpaa tälle. 

Vaikkei ihminen ole parisuhteessa, on helppo ymmärtää, ettei hän ole silti automaattisesti yksinäinen. Vaikeammin ymmärrettävää tuntuu olevan, että myös parisuhteessa oleva tai perheellinen voi tuntea olevansa syvästi yksinäinen. Muistan erään nuoren naisen, joka totesi haluavansa lapsia, jottei hän olisi koskaan enää yksinäinen. Itsekin olin nuori, mutta tunnistin silti ison särön ajatuksessa. On totta, että lapsia tulee toivoa itsekkäistä syistä eikä tehdäkseen syntyvälle tai adoptoitavalle lapselle palveluksen. Perhe ei saa kuitenkaan olla laastari. Pienten lasten kanssa voi tuntea itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. 

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi olemme niin yksinäisiä. Miksi Suomi tuntuu paikoin yksinäisyyden pesäkkeeltä? Perhemallimme on tiukasti ydinperhemallia noudattava, ja eri sukupolvet ovat usein fyysisestikin kaukana toisistaan. Päiväkodeissa ja kouluissa ei tunnuta vieläkään opetettavan sosiaalista kanssakäymistä konkreettisesti tervehtimisestä alkaen (kuten esimerkiksi Amerikassa, kukaan ei ole sielläkään seppä syntyessään). Tuntuu, että on suorastaan kunnia-asia, ettemme me aikuisetkaan tervehdi, vaikka törmäisimme joka aamu samaan ihmiseen päiväkodin tai työpaikan pihalla. Yhteisöllisyys koetaan epäilyttävänä ja energiaa kuluttavana toimintana, vaikka se todellisuudessa parantaisi elämänlaatuamme.

Mielenkiintoisen lisänsä teokseen antavat kuusi tarinaa yksinäisyydestä, joissa haastatellut kertovat oman kokemuksensa. On muun muassa perheettömyyttä sureva nainen, jonka kumppani lähti tajutessaan, ettei haluakaan lapsia ja isä, joka menetti erossa myös jälkikasvunsa. 

En vaatinut mitään muuta kuin vuoroasumista. En voi uskoa, että tämä on todella minun elämäni. Lapset ja minä olemme henkisen väkivallan kohteena, eikä kukaan puutu tilanteeseen. Lasten äiti manipuloi sekä lapsia että viranomaisia. Hän tehtailee paikkansa pitämättömiä syytöksiä, muttei saa mitään sanktioita. Oikeus ei voi pakottaa vuoroasumiseen. 

Itsekin olen kokenut yksinäisyyttä. Lapsena minulla ei ollut välillä läheistä ystävää mutta nojauduin niinä kausina rakkaaseen koiraani. Hän oli minun paras ystäväni. Myöhemmillä luokilla koettu eristäminen muusta porukasta jätti kuitenkin pysyvät jäljet (koiranikin kuoli eikä ollut enää tukipilarinani). Vaikka minulla onkin nykyään perhe ja läheisiä ystäviä, tunnen ryhmässä usein itseni erilaiseksi. En uskalla pyytää tapaamaani ihmistä esimerkiksi Facebook-kaveriksi, sillä pelkään hänen suostuvan vain silkasta paineesta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla on siis pitkät jäljet kuten kirjassakin todetaan. 

Kommentit muistaa lopunelämää. "Ei vittu, me hävitään varmasti, jos toi separi tulee meidän joukkueeseen!" "Mä en mene ton vammasen pariksi, teen mieluummin yksin!" "Me ei tehdä mitään, jos toi paska tulee meidän ryhmään!" Vielä 30 vuoden jälkeen viiltää, jos jään jumpassa ilman paria, ja lihakset jännittyvät, jos koulutuksessa pitää tehdä ryhmätöitä. Työskentelen mieluiten yksin, freelancer-työ sopii minulle. Kukaan ei voi eristää ja kiusata, kun on jo itse eristänyt itsensä muusta maailmasta. 

Pöytä yhdelle alkaa Honkasalon elämässä avioeron laukaisemasta kipeästä yksinäisyyden tunteesta ja päätyy käsittelemään yksin olemisesta nauttimista. Yksinäisyys voi lohdullisesti helpottua yksinkin. Honkasalo ei enää metsästä parisuhdetta vaan viihtyy ja voimaantuu omassa seurassaan. Yksinkin voi elää onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Helmet-lukuhaasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Siilin eleganssi pursuaa oivalluksia


















Kaikkien perhetuttujemme elämä on kulkenut samaa rataa: nuorena yritetään panna äly tuottamaan, puristetaan opinnoista kaikki hyöty irti kuin sitruunasta ja varmistetaan itselle loistava asema, ja sitten ällistellään koko loppuelämä, miksi suuret toiveet muuttuivat suureksi tyhjyydeksi. Ihmiset kuvittelevat tavoittelevansa tähtiä ja päätyvät kultakalamaljaan. Mietinpä vaan eikö olisi helpompaa opettaa lapsille heti alussa, ettei elämässä ole järkeä. Lapsuudessa jäisi muutama hyvä hetki kokematta, mutta aikuisena voittaisi huomattavasti aikaa  puhumattakaan siitä että kultakalamaljatrauma jäisi kokematta. (Paloma)

Hei! Olen yrittänyt lukea Muriel Barberyn Siilin eleganssin (Gummerus 2010) aiemminkin, mutta jättänyt lukuleikin kesken. Tällä kertaa ihmettelin, miksi en ollut aiemmalla kerralla päässyt ranskalaisromaanin kanssa vauhtiin. Nyt alku nappasi mukaansa mutta vauhtini hyytyi 374-sivuisen teoksen edetessä. 

Vaatimaton ovenvartija Renée on vuosikymmenet piilotellut sivistystään piikkikuorensa alla talon rikkailta asukkailta. Yhdessä rakennuksen valtavista asunnoista asuu puolestaan 12-vuotias pikkuvanha Paloma, joka halveksuu perheensä helppoa elämäntapaa. Näiden kahden ulkoisilta ominaisuuksiltaan erilaisen mutta ajatuksiltaan samanhenkisen kertojan kautta pohditaan elämän suuria kysymyksiä. Barberyn tausta filosofianopettajana kuultaa kirjasta. Välillä tekstistä avautuukin hienoja kirkkaita hetkiä. 

Mitä syytä minullakaan olisi kirjoittaa näitä ikääntyvän ovenvartijarouvan merkityksettömiä vuodatuksia, jollei kirjoittaminen sinänsä olisi yhtä tyydyttävää kuin niittämisen taito? Kun rivit luovat itse itsensä, kun seuraan, miten lauseet – odottamatta ja ihmeellisesti – piirtyvät paperille tahdostani riippumatta, kirjoittavat itsensä valkoiselle pinnalle minusta huolimatta ja kertovat minulle sellaista, mitä en tiennyt enkä uskonut haluavani, se on kivuton syntymä, pyytämättä saatu todiste, ja minä nautin saadessani seurata ponnistelematta ja lopputuloksesta mitään tietämättä, aidosti ja iloisesti hämmästyneenä, miten kynä ohjaa ja kantaa minua. 
Silloin saatan, hyvin nähden ja tuntien mikä ja millainen olen, unohtaa itseni niin, että kirjoittaminen lähestyy ekstaasia ja minä saan kokea levollisena katselevan tietoisuuden nautintoa. (Renée)

Päähenkilöitä yhdistää ajatusmaailman lisäksi eletyn elämän määrä. Toinen ei ole vielä ehtinyt ja toinen uskaltanut elää. Mutta siinä missä 12-vuotias Paloma haluaa kuolla, toivoo viisikymppinen Renée vielä rohkaistuvansa kokemaan ja tuntemaan. Taloon muuttava kaikkiin sydämellisesti suhtautuva herra Kakuro Ozu laittaa kertojien elämän mullin mallin opettaessaan heitä irtautumaan halveksunnasta ja pelosta. 

Miksi en kaikista teoksen hienoista oivalluksista huolimatta kuitenkaan hullaantunut kirjaan? Ehkä kyse on rakenteesta. Olisin toivonut useampia kohtaamisia japanilaisen Kakuron kanssa. Pieniä yksityiskohtia pyöritellään sivukaupalla, mutta Kakuron kanssa ei ehditä mielestäni viettää riittävästi aikaa. Jää tunne, että miehellä on ihmisiin järisyttävä vaikutus, vaikkei häntä edes opita tuntemaan. Joskus ohikiitävä kohtaaminen voi toki muuttaa elämämme suunnan. 

Silloin minulle tuli hirveän onnellinen olo. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tavannut ihmisen, josta ei suoraan näe mihin suuntaan hän lähtee, vaan elämän polut ovat hänelle avoimia ja hän itse mahdollisuuksia tulvillaan. Minä ajattelin: Voi Yoko, haluan nähdä millaiseksi sinä kasvat, ja tiesin ettei minun toiveeni ollut pelkkä hänen ikänsä luoma illuusio, koska kukaan meidän tuttaviemme lapsista ei ollut vaikuttanut minuun näin. Ajattelin myös, että Kakuro oli varmaan ollut lapsena samanlainen, ja mietin oliko kukaan mahtanut katsella häntä silloin niin kuin minä nyt Yokoa ja odottaa uteliaana ja iloisena, että saisi nähdä perhosen kuoriutuvan ja paljastavan siipensä, joiden kuvioita ei voi tietää mutta joiden kauneuteen ei voi olla uskomatta. (Paloma)

Leena Lumi toteaa Siilin eleganssin olevan sekä älykäs että hauska kirja. Villis / Villasukka kirjahyllyssä kuvailee, kuinka kauniin kannen alta paljastui monisävyinen, haastava ja nautinnollinen, mutta myös hieman kriittinen ja opettavainen tarina.

Kuittaan Siilin eleganssilla Helmet-lukuhaasteen kohdan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

(Dis)Honesty: The Truth About Lies laukoo totuuksia valehtelemisesta



Hei! Ohitin Yael Melameden ohjaaman (Dis)Honesty: The Truth About Lies -dokumentin (2015) monta kertaa Netflixissä*. Valehteleminenhan on kaikille tuttu ilmiö. Mitä uutta tällaiselle rehellisenä itseään pitävälle ihmiselle dokumentti voisi muka tarjota? Paljonkin. Jopa rehellisyyden perusteet olivat minulla pielessä. Puolentoista tunnin aikana selviää muun muassa, ettei rehellisyys ole pysyvä ominaisuus. Olen luullut, että valehtelusta pysyy loitolla, jos on lapsena oppinut arvostamaan rehellisyyttä. Väärin. Dokumentissa hääräävä tutkija Dan Ariely muistuttaa, että rehellisyyttä täytyy vahvistaa kaikkina ikäkausina. Rehellisestä voi liukua emävalehtelijaksi. 

Aiheesta The (Honest) Truth about Dishonesty -kirjan (2013) kirjoittanut Ariely vinkkaakin, että yksi tehokkaimmista keinoista vähentää valehtelua on rehellisyydestä muistuttaminen. Tutkimuksissa on selvinnyt, että täytämme lomakkeemme rehellisemmin, jos paperissa on muistutus rehellisen vastaamisen tärkeydestä. Mietin, voisivatko varkaudet vähentyä, jos kaupoissa olisi taulu muistuttamassa rehellisyydestä? Olen myös ihmetellyt tapaa vannoa oikeudessa käsi Raamatulla. Vannomisella on tutkitusti oikeasti merkitystä. Valan lausuminen vähentää valehteluamme merkittävästi. 

Olemme siis melkoisia valheiden livauttelijoita ja taipuvaisia toimimaan epärehellisesti, jos meitä ei joko muistuteta rehellisyydestä tai valvota tarkasti. Taitavimpia olemme itsemme huijaamisessa. "Kaikkihan tätä tekee" -lausahduksella on helppo vaientaa sisimmästä esiin pyrkivä omantunnon pistos. Suurin osa ihmisistä pitääkin itseään oikein kunnollisena, vaikka sortuukin vilppiin. Dokumentissa valheistaan kiinni jääneet kertovat tarinansa. Eräs ison talousrikoksen tehnyt jatkoi itsensä huijaamista jopa poliisin huomassa. Vasta lakimies sai taottua totuuden hänen päähänsä. Teostaan huolimatta itsensä kunnon kansalaiseksi tuntenut henkilö passitettaisiin useaksi vuodeksi vankilaan. 

Olenko siis vain taitava valehtelija, jos kuvittelen olevani rehellinen ihminen? En ole koskaan luntannut, varastanut kaupasta tai pettänyt. Olen jopa useamman kerran herättänyt myyjissä hämmästystä huomauttaessani liian suuresta vaihtorahasta. Jokin aika sitten ostaessani aamupalaa en tätä kuitenkaan tehnyt. Selitin itselleni, että ostan paikasta niin usein kahvin, että olen päinvastoin loistava asiakas. Lopulta kuitenkin maksoin hiukopalastani oikean summan, mutta tilanne jäi kalvamaan. Oliko rehellisyyteni vajoamistilassa? Ariely toteaa dokumentissa, että väsymys ja stressi saavat meidät toimimaan helpommin epärehellisesti. Oli aamu enkä jaksanut korjata virhettä. Tai niin ainakin selitin itselleni. 

Omasta epärehellisestä toiminnasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Millaisen kuvan itsestäni annan? Voiko kukaan enää luottaa minuun? Dokumentin mukaan huoleni ei ole tuulesta temmattu. Käytännössä kaikki huijaavat joskus, mutta silti paheksumme siihen syyllistyviä syvästi. Epärehellisyys onkin nopein tie kunnioituksen menettämiseen. Hyvä sinänsä, että paheksumme. Seura tekee nimittäin kaltaisekseen tässäkin tapauksessa. Mitä tavanomaisempaa ja hyväksytympää valehteleminen on, sitä helpommin siihen lankeamme. Epärehellisyys tuntuu tarttuvan infektioitakin tehokkaammin. Malliesimerkinkin vuoksi johtavassa asemassa olevien henkilöiden rehellisyyden suhteen on oltava erityisen vaativa.

Itseäni dokumentissa eniten hätkähdytti, että yleensä pelkästään positiivisessa valossa nähty luovuus on valehtelemisen aisapari. Luova ihminen voi käyttää taitojaan hyvään ja kehitellä mielikuvitusmaailmoja toisten iloksi tai ratkaista jopa kiperiä yhteiskunnallisia ongelmia. Toisaalta hänellä on keinot lasketella luikuria myös silkaksi omaksi hyödykseen. Jos siis olet aina harmitellut luovuuden puutettasi, taputa itseäsi olkapäälle. Rehellisenä pysymisessä olet todennäköisesti haka.

Romaaneja, joissa on yhtenä teemana epärehellisyys (lähde Helmet):

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Liane Moriarty: Mustat valkoiset valheet
Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä



*Yhteistyössä Netflix

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Joka toinen pari kertoo kolme tositarinaa avioerosta



Valitsen paikkani Kinopalatsin penkeistä ja jään mieli avoinna odottamaan, antaisiko Mia Halmeen dokumentti Joka toinen pari minulle vastauksia siitä, miksi niin usea avioliitto päättyy nykyään eroon.

77-minuuttinen dokumentti esittelee kolme entistä avioparia. Yhteistä pareille on, että he ovat eronneet tyypillisimmässä vaiheessa: lapset on tehty ja avioliitossa on oltu kymmenisen vuotta. Ikää on kertynyt 40 paremmalle puolelle. On ruuhkavuodet ja kenties lievä keski-iän kriisikin. Dokumenttia kuvattaessa parien erosta on kulunut jo jonkin verran aikaa. Nyt on mahdollista katsoa taaksepäin, miten ero meni ja vähän siihenkin, miksi eroon päädyttiin. Myrskystä on selvitty poutaisempaan vaiheeseen. 

Halme on päässyt perheitä lähelle. Päähenkilöt kertovat yllättävänkin rehellisesti tunteistaan. Yksi eronnut haluaa vältellä lapsensa rippijuhlia, koska uskoo kaikkien kiinnittävän huomiota siihen, että nuoren vanhemmat ovat eronneet. Toinen tunnustaa entisen puolison uuden kumppanin olleen kova pala, häistä puhumattakaan.  

Usein kuulee todettavan, että nykyään erotaan liian helposti. Dokumentista välittyy päinvastoin, että avioero on Suomessa yhä kova juttu. Eroon ei suhtauduta kevyesti. Kotona on ollut yleensä ahdistava ja riitaisa tunnelma pitkään. Avioero koetaan suureksi suruksi, joka aiheuttaa eroajassa usein häpeää ja syyllisyyttäkin. Tässäkin epäonnistuin, tämänkin lapsilleni tein. Dokumentin aikana tulee selväksi, että suuren surun lisäksi avioero on suuri helpotus. Yleensä myös lapsille. 

Halmeen dokumenttia katsoessa tuntuu, että näin erojen tulisi mennä. Eronneet mahtuvat saman ruokapöydän ympärille tai ainakin pystyvät toimimaan asiallisesti lastensa asioita hoitaessaan. Dokumentissa ei näy eropareja, jotka eivät pysty puhumaan toisilleen tai jotka pyrkivät satuttamaan entistä puolisoa vielä eron jälkeenkin. Dokumentin parit eivät vaikuta olevan mustasukkaisia lapsistaan, vaan jakavat vastuun tasapuolisesti. Kukaan ei pyri vieraannuttamaan toista lapsista. Kosto ja katkeruus eivät asu näissä perheissä.  

Parit ovat tuntuneet selvinneen kohtuullisen kuivin jaloin myös taloudellisesti. Pienen notkahduksen jälkeen entinen elintaso vaikuttaa palautuneen. Vain muutamassa kohdassa vihjataan, että raha ei joka kuukausi riitä. Ero syöksee todellisuudessa monen taloudelliseen ahdinkoon. Etenkin, jos lapsia on jääty hoitamaan pitkäksi aikaa kotiin, eikä uraan ole ehditty panostaa. Yksi päähenkilöistä toteaa, että laskenut elintaso hävetti. Eronnut äiti lähiössä -imago ei ollut helppo sulattaa. Statuksen lasku oli hänen mukaansa kuitenkin pieni hinta vapaudesta. 

Mikä sitten johtaa eroon? Yksi eronneista tunnustaa, ettei arvostanut puolisonsa työtä yhtä paljon, vaan asetti omansa tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Usein taustalla taitaakin olla jokin isompi erimielisyys, joka jäytää parisuhdetta. Kun mätä siemen on kylvetty, alkaa kaikki kumppanissa pikku hiljaa ärsyttää. Kireä, säpsähtelevä, ahdistava ilmapiiri on valmis, ja kierrettä on vaikea katkaista.

Halme totesi näytöksen jälkeen dokumenttinsa olevan suunnattu eronneille. Joka toinen pari on mielestäni ehdottoman suositeltavaa nähtävää myös aviopareille. Dokumentin jälkeen on hyvä hetki pohtia, onko oman liiton jokin peruspilari lahoamistilassa. Arvostetaanko kummankin vapaa-aikaa yhtä paljon? Ottaako kumpikin yhtä suuren vastuun lapsista ja kodista? Onko kummallakin mahdollisuus toteuttaa omia haaveitaan? Onko molemmilla yhtä paljon tilaa puhua?

Lopulta pohdin, tekeekö avioerosta tragedian itse ero vai siihen liitetty tunne epäonnistumisesta. On tutkittu, että yhteiskunnan yleinen suhtautuminen asiaan vaikuttaa trauman voimakkuuteen. 

Nousen teatterin pehmeästä penkistä tunteiden tuivertamana. Olen kyynelehtinyt reilun tunnin aikana useamman kerran. Dokumentti ei ole ollut suoranaisesti surullinen vaan koskettava. Naurettukin on. Olenko selvittänyt ratkaisun avioeron mysteeriin? En. Sen olen kuitenkin tajunnut, ettei yhtä sellaista olekaan. Joka toinen pari saa tärkeimpänä kaikesta ymmärtämään, ettei avioero ole näytöksen päätös. Eron jälkeen alkaa uusi tarina, jonka jokainen eronnut kirjoittaa, toivottavasti läheistensä tukemana, mutta aivan itse.

Linkki elokuvan traileriin: https://vimeo.com/200165767/8490395ec5

Joka toinen pari nähty pressilipulla DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilla. Dokumentti saapuu elokuvateattereihin huhtikuussa.