tiistai 29. marraskuuta 2016

Arvonta: Sanna Vaaran piristävä Maa kutsuu!


ARVONTA SUORITETTU. Kirjan voitti Anna R. joka osallistui arvontaan Facebookin puolella. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!

Hei! Helsingin Kirjamessujen bloggaripisteellä piipahti kirjailija Sanna Vaara, joka antoi tuoreen Maa kutsuu! -teoksensa (Sammakko 2016) luettavakseni. Maa kutsuu! on omaelämäkerrallinen tarina keski-ikäisestä naisesta, joka suuntaa ensimmäistä kertaa Lappiin vaeltamaan ja valaistumaan. Valaistuminen on erilaisiin vaihtoehtohoitoihin tutustuneelle naiselle tuttua, mutta vaeltamisen suhteen hän on täysi noviisi. Reissusta tuleekin ikimuistoinen. Vaara kertoo vaelluksen suunnittelusta, tapahtumista ja muista jäsenistä humoristisesti ja oivaltavasti.

Epäilen, että Tom on perheensä esikoinen. Siinä roolissa kasvaa väkisinkin vähän tosikoksi. Esikoiset rakastavat sääntöjä ja kurinpitoa. Poliisilaitoksen henkilökunta on täynnä esikoisia. Ylipäänsä kaikenlaiseen käräyttämiseen liittyvät alat on työllistetty esikoisilla. 

Keskimmäisistä lapsista taas tulee usein joustavia kameleontteja, rauhanturvaajia ja poliitikkoja, jotka elävät omituisessa välitilassa koko elämänsä. He ovat niitä, jotka makaavat terapeutin sohvalla ihmettelemässä, miksi on niin vaikeaa elää omaa elämää, eikä muiden. Tähän sitten haetaan vastausta terapeutin kanssa, joka on tietysti esikoinen, sillä erolla käräyttäjäesikoiseen, että tämä haluaa parantaa kaikki, mikä lienee käräyttäjänkin syvin motiivi. 

Kuopuksista taas seuraa paljon hupia ja ongelmia. Suurin osa Peter Pan -syndroomasta kärsivistä on kuopuksia. Sirkustaiteilijat, lääketeollisuuden vapaaehtoiset koekaniinit ja extreme-urheilijat kuuluvat tähän kastiin. Mikään ei enää, niin sanottuna aikuisena, tunnu miltään, kun on koko pienen ikänsä ollut sisaruskatraan heiteltävänä ja lellittävänä.

172-sivuinen kirja on sopivaa luettavaa talven pimeyden keskellä. Teksti toimii tehokkaan piristysruiskeen tavoin. Herätin kylläkin ihmetystä tyrskähdellessäni kirjan kanssa julkisilla paikoilla. Hulvattomuuden keskellä ollaan kuitenkin tärkeiden asioiden äärellä. Maa kutsuu! käsitteleekin tuoreella tavalla self-help -oppaista tuttuja teemoja. 

Siinäkin kesti aikansa ennen kuin tajusin, ettei minun pidä kehittyä miksikään. Olen jo täydellinen, niin kuin joka ikinen meistä. Nyt vaan kuorin paskaa sen täydellisyyden ympäriltä. Ja mitä ohuempi kerros on, sitä helpompi on hengittää, niin minulla kuin muillakin.

Osallistu tämän kerran luetun kirjan arvontaan jättämällä kommentti kommenttiboksiin tai tykkäämällä blogin Facebook-sivulta löytyvästä kirjaa käsittelevästä statuksesta. Suoritan arvonnan lauantaina 3.12. klo 18.

torstai 24. marraskuuta 2016

Lyhyesti teatterista: Sumu ja Minä, Faransis W.

Sumu Kansallisteatterissa. Kuva Stefan Bremer

















Sumu
Kansallisteatteri
Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Jokela
Rooleissa Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Kari Ketonen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Elena Spirina ja Timo Tuominen; videolla Ria Kataja


Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä Sumu pureutuu politiikkaan. Voiko firma tehdä ulkomaankauppaa Venäjälle, jos yhteistyökumppani suhtautuu myötämielisesti Krimin valloitukseen? Tai mikä pahinta, jos myytävänä oleva teknologinen huippuinnovaatio olisi jopa suuntaamassa Krimille? Asian kanssa taistelee aivotutkimuksen parissa työskentelevä, laitteen kehittänyt Taisto (Jani Karvinen). Syttyykö työpaikalle sota, kun markkinointipäällikkö Jonen (Kari Ketola) ja Taiston moraaliarvot joutuvat vastakkain? Ovatko moraali ja bisnes ylipäänsä tuhoon tuomittu yhdistelmä?

Näyttelijät istuvat rooleihinsa erinomaisesti, ja toimistoon sijoittuva näytelmä on saatu minimalistisesta lavastuksesta huolimatta tuntumaan Suurelle näyttämölle sopivalta. Tästä on kiittäminen videosuunnittelua (Timo Teräväinen), jonka ansiosta teos on visuaalisesti näyttävä. Myös teema on kiinnostava. Jokainen tuntee sen yhden vaikean tyypin, jolla on vielä periaatteita. Tai on hyvässä lykyssä itse se tyyppi. 

Yli kaksituntinen Sumu on dialogipainotteisuudessaan raskas. Humoristisesta väreilystä huolimatta näytelmää ei kannatakaan suunnata katsomaan väsyneenä. Näytelmä antaa yleisön olla rauhassa katsojan roolissa, mikä on siunaus kaikille osallistumista kammoaville. Pientä kontaktia jäin kuitenkin kaipaamaan. 

Esitys nähty medialipulla.

Sumu Kansallisteatterissa 22.3.2017 asti. Näytelmän kesto 2 tuntia 30 min, sisältää väliajan. 

Minä, Faransis W. KokoTeatterissa. Kuva Aki Loponen


KokoTeatteri
Ohjaus ja käsikirjoitus Jari Juutinen
Rooleissa Outi Condit, Aleksi Holkko ja Liisa Sofia Pöntinen
★+

Ystävä huikkasi hankkineensa liput KokoTeatteriin. En mukaan myöntyessäni tullut kysyneeksi, mitä esitystä menisimme katsomaan, joten päätin pysytelläkin sokkona. Seuraavana päivänä perillä Hakaniemessä en tiennyt edes näytelmän kestoa, nimestä puhumattakaan. Sokkokokemus oli oikeastaan aika mahtava. Uppouduin näytelmän syövereihin ilman turhia ennakko-odotuksia.

Sadsongskomplex:fi-teatteriryhmän ja KokoTeatterin yhteistuotantona valmistunut Minä, Faransis W. on kokonaisvaltainen kokemus. Jo katsomo on kuin osa näytelmää. Istuimme pyöreiden, kynttilöillä valaistujen pöytien ääressä. Näytelmän alussa olimme kuin visailuohjelman yleisö, jota haastetaan leikillisesti mukaan. Pian huomasimme siirtyneemme huomion kohteeksi joutumisen pelosta toiseen vieläkin hiertävämpään. Kevyt visailu oli muuttunut painostavaksi kuulusteluksi. Meistä katsojista oli tullut todistajia. 

Minä, Faransis W. on näytelmä pelosta, pakolaisuudesta ja terrorismista. Teos saa kokemaan ripauksen siitä, millaista on olla epäilty. Millaista on olla syytetty ulkonäön, nimen, uskonnon tai kansallisuuden takia? Siitä, millaisia ovat terrorismin arkiset uhrit. Millaista on olla heikommassa asemassa yhteiskunnassa ylipäänsä?

Esityksessä hyödynnetään ääntä, valoa ja videota. Pienehkössä tilassa esitettävä näytelmä on tunnelmallinen kokemus. Parasta esityksessä on kuitenkin käsikirjoitus, jota näyttelijät tulkitsevat hyvin. Jari Juutisen teksti on kovaa, kaunista, paikoin runollistakin. Samalla uskottavaa ja ajankohtaista. 

Esityksen jälkeen kiirehdin bussiin, jolla myös yksi näytelmän hahmoista matkaa. Ikkunapaikalle istahtaessani mietin vaikutuksen tehnyttä näytelmää. Sokkona paikalle tullut oli kokenut jotain silmiä avaavaa. 

Minä, Faransis W. KokoTeatterissa 24.1.2017 asti. Näytelmän kesto n. 1 tunti 30 min, ei väliaikaa. 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Takaikkuna sai muistelemaan kohtaamistani Isoveljen kanssa

Pauliina Susi: Takaikkuna
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Kustantamo: Tammi 2015
Sivuja: 555
★-
Kirja saatu kustantamosta

On etusi mukaista, että sinut ja mieltymyksesi tunnetaan, jatkossa saat itseäsi hyödyttävät hakutulokset ylimmäiseksi. Kun etsit nettikaupasta uutta pyykinpesukonetta tai lentomatkaa Nykkiin, kauppa tarjoaa sinulle hintaluokkaa, jota olet ennenkin katsellut. Kätevää vai mitä, ei edes ehdota niitä kalliimpia. Tai varsinkaan – 
Kaupan keskusliike jyvittelee ostoksistasi esiin, oletko kaurapuuro- vai ohrapirtelöihmisiä ja suuntaa markkinointinsa sen mukaisesti. Kieltää luonnollisesti välittävänsä analyysin tuloksen omistamalleen vakuutusyhtiölle, joka päättää millaisin ehdoin myöntää sinulle vakuutuksen. Tai pankille, joka sanelee lainaehdot. Tai työterveyspalveluita tarjoavalle lääkäriasemaketjulle, joka tietenkään ei kerro työnantajallesi ilmeisestä... kaurapuuro-ongelmastasi.

Hei! Pauliina Suden dekkari Takaikkuna on hyvä muistutus siitä, kuinka paljon asetamme elämästämme alttiiksi internetiin. Rahamme, terveystietomme, sijaintimme, kulutustottumuksemme ja kuvamme ovat ohjelmissa, joiden toiminnasta ja turvallisuudesta suurin osa meistä ei ymmärrä mitään. Siedämme pelottavan hyvin tietomurtoja. Sähköpostiimme tunkeutuminen koetaan lähinnä ikävänä haittana (tunkeutuja kun yleensä lähettää roskapostia kaikkiin osoitekansiostamme löytyviin osoitteisiin). Tieto siitä, että meitä analysoidaan nettikäyttäytymisemme perusteella, saa harvan muuttamaan toimintaansa. Informaation kerääminen ei ole aiheuttanut vielä tarpeeksi suuria ongelmia meille mukavuudenhaluisille ihmisille, jotta nousisimme vastarintaan. Isoveli saa valvoa vapaasti. 

Takaikkunan päähenkilö Leia Laine on ProMen-järjestön keulahahmo. Hänen uusi projektinsa, joka tarjoaa tukea prostituoitujen palveluita käyttäville miehille, roihauttaa nettivihan täysiin liekkeihin. Leia saa peräänsä lisäksi stalkkerin, joka hyökkää kohteensa kimppuun virtuaalisesti. Kännykkään alkaa tulvia pelottavia tekstareita. Läppärin kamerakin kiiluu omituisesti. Aivan kuin joku tarkastelisi hänen elämäänsä esteettömästi. Hakkerin sulkiessa Leian pankki- bussi- ja Kela-kortin, alkaa karmea totuus vainon läpikotaisuudesta valjeta. Kierrokset nousevat entisestään, kun hakkeri palkataan etsimään ministeri Tarmo Häkkilän uraa uhkaava tulenarka video, jonka jäljet johtavat suoraan Leia Laineen koneelle. Pian Leia on vaarassa menettää tietoturvansa lisäksi henkensä. 

Takaikkunan painostavaa tunnelmaa voimistaa tieto siitä, että skenaario ei ole tuulesta temmattu. Liian monella, minullakin, on kokemusta stalkkerin kohteeksi joutumisesta. Tuntematon mies sai päähänsä alkaa soitella minulle kroonisesti. Yksityishenkilön tähtäimeen päätymisen lisäksi firmojen suorittama vakoilu ahdistaa. Älypuhelinta en aio hankkia. Läppärini kamera on teipattu umpeen, ja mikrofoni on nykyään aina suljettuna. Huomasin nimittäin, että salakuuntelu ei ole vain osa dekkarien juonikuvioita vaan arkipäivää. Mainitsin erään kirjan tietokoneeni ollessa auki usean metrin päässä. En ollut koskaan googlannut kirjaa tai kyseistä kirjailijaa, mutta saapuessani takaisin läppärini luokse huomasin teoksen ilmestyneen ostosuositukseksi Facebookin sivupalkkiin. Isoveljen tervehdys ei lämmittänyt. 

Teoksen on lukenut myös Jonna, joka ei ihmettele lainkaan, että Takaikkuna päätyi Vuoden johtolanka 2016 -voittajaksi. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

Tiedätte, mitä tein syyslomalla (katsoin dokumentteja)

Hei! Nolottaa tunnustaa, että katsoin yhden syyslomapäivän ajan Netflixin* dokumentteja muun perheen metsäretkeillessä reippaina. Olen puuhaillut syksyn ajan kahden kirjoitusprojektin (näytelmätekstejä jne.) parissa aika intensiivisesti, joten taisin tarvita pienen koomailun viltin alla. Ohessa kolme vahvimman jäljen jättänyttä dokumenttia. 


The Mask You Live In, 2015

Miessukupuoleen kohdistuvista paineista kertovaa The Mask You live In -dokumenttia suosittelen erityisesti poikien vanhemmille. Pojan äitinä se oli yksi herättelevimmistä dokumenteista pitkään aikaan. Kokeeko nuorukainen voivansa olla avoimesti ylpeä herkkyydestään ja hintelyydestään (kun jo miehiset adjektiivit vahvan vastakohdalle särähtävät negatiiviselta verrattuna esimerkiksi naisiin yhdistettyyn positiiviseksikin koettuun hento-sanaan)? Vai onko helpompi piilottaa tunteensa ja pyrkiä maskuliinisuuteen yleensä yhdistettyihin ominaisuuksiin kuten lihaksikkuuteen? 

Ulkoapäin katsottuna mesoava poikajoukkio tuntuu vahvalta. Jos nuori pääsee tällaiseen ryhmään, ajattelee porukkaan kuuluvien pitävän toisistaan huolta. Dokumentissa pojat kuitenkin kertovat kaipaavansa kipeästi ihmistä, jolle puhua. Se, ettei omasta pahasta olosta pysty kertomaan kenellekään, näkyy myös nuorten miesten surullisen korkeissa itsemurhaluvuissa. Dokumentin trailerissa nuorukainen toteaakin, että hyvinä aikoina pojat pitävät yhtä, mutta vaikeuksien hetkellä kukin vastaa itsestään. 


Vaikka olen kokenut toimineeni samalla tavalla kasvattajana sekä pojalle että tytölle, löysin itsestäni dokumentin aikana tunteen, jota en olisi halunnut itsestäni tunnistaa. Muistan miettineeni, suhtaudutaanko poikiin negatiivisesti koulussa, jos he itkevät. Tyttöjen herkkyys ylipäänsä ei ole herättänyt minussa huolestuneisuutta etukäteen. Ajatukseni saa minut häpeämään. 

Dokumentti keskittyy korostamaan haitallisia käyttäytymismalleja, vaikka todellisuudessa syvimpiä tunteitaan jakavia poikia ja miehiä löytyy paljon. Silti on liian helppo havaita, kuinka tunteiden näyttämistä aletaan poikien keskuudessa tietyssä iässä varoa. Ja tämä on todella hengenvaarallinen toimintamalli.

The Mask You Live In saa parhaimmillaan konkreettisia muutoksia aikaan perheissä, harrastusten parissa ja kouluissa. Meillä puhuttiin dokumentin jälkeen paljon siitä, miten tärkeää ja arvostettavaa kaikkien tunteiden näyttäminen on. Dokumentin jälkeen toivoo, että jokainen poika saisi kuulla ja kokea, että itkeminen ja fiiliksistään puhuminen ovat hienoja asioita. 


Mercy Mercy, 2012

Kansainvälisestä adoptiosta kertova Mercy Mercy oli adoptiovanhempana (ja ihmisenä ylipäätään) sydäntäsärkevää mutta tärkeää katsottavaa. Tanskalaisperhe adoptoi Etiopiasta sisarukset. Onni on ylimmillään, kun kauan kaivatut lapset Masho ja Roba ovat vihdoin adoptiovanhempiensa sylissä. Ohjaaja Katrine Kjær seuraa kuitenkin myös biologisten vanhempien asemaa tilanteessa. Lasten luovuttaminen adoptioon on tehty täysin väärin perustein, paikkansapitämättömiin tietoihin ja mielikuviin pohjaten. Biologiset vanhemmat uskovat adoptioperheen pitävän yhteyttä adoption jälkeen. Länsimainen rikkaus näyttäytyy lisäksi onnen takeena lapsille. Vauraus ei kuitenkaan paikkaa kolmevuotiaan Mashon särkynyttä sydäntä. 

Mercy Mercy
Mercy Mercy on tarpeellinen muistutus siitä, että adoptioon liittyy aina surua ja menetystä. Adoptiovanhemman on oman ilonsa keskellä ymmärrettävä lapsen kokema järkytys elämänmuutoksesta. Lapsi kaipaa aikaa ja pyyteetöntä rakkautta. Yksi tärkeimmistä adoptiovanhemman (ja vanhemman ylipäänsä) kyvyistä on olla joustava erilaisille temperamenttipiirteille. Lapsen näkeminen hyvänä sellaisena kuin hän on. 

Dokumentilla on ollut vaikutusta Etiopian adoptioihin, ja lasten todellista tarvetta adoptioperheelle tutkitaan kriittisemmin. Positiivisen vaikutuksensa lisäksi Mercy Mercy heittää varjon adoptioiden ylle ylipäänsä. Kansainvälinen adoptio nähdään kokonaisuudessaan negatiivisesti. Onnellisia ja eettisiä adoptiotarinoita on kuitenkin onneksi moninkertaisesti. Luovuttajamaat ovat kiristäneet kansainväliseen adoptioon liittyvää byrokratiaansa, vaikka valvonta on ollut jo entisestään aivan eri tasolla kuin Etiopiassa. Moni lastenkodissa asuva lapsi odottaa perhettä nyt entistä pitempään, tai jopa koko lapsuutensa ajan.


Audrie ja Daisy, 2016 

Audrie ja Daisy kertoo kahden nuoren tytön joutumisesta raiskatuksi, mutta sitäkin enemmän uhrien päälle singotusta loasta. Dokumentti paljastaa, kuinka rankkaa nettikiusaaminen voi olla. Audrie teki itsemurhan pian vainon kohteeksi joutumisensa jälkeen.


Kokemus maineen menettämisestä ja hyljeksityksi tulemisesta voivat tuntua nuorena murskaavalta. Näin aikuisena lapsia ja nuoria haluaisi muistuttaa tauotta siitä, että elämä muuttuu vielä hyväksi. Aivan varmasti.

Netti on tehnyt kiusaamisesta raadollisesti entistä helpompaa ja tehokkaampaa. Pienellä paikkakunnalla juorujen kohteeksi joutuminen tuntui todennäköisesti samanlaiselta. Siltä, että ihan kaikki tietävät. Audrie ja Daisy palautti mieleeni Miia Tervon ohjaaman dokumentin Lumikko, joka perustuu Yölinjalla-ohjelmaan soitettuun puheluun. Siinä tyttö etsii kenties sitä viimeistä oljenkortta kyetäkseen näkemään loan ylitse. Tästä linkistä löytyy katkelma kyseisestä dokumentista: https://vimeo.com/52626061

Hätkähdyttävintä Audrie ja Daisy -dokumentissa on, että nettikiusaamiseen ja uhrien syyllistämiseen osallistuvat aktiivisesti aikuiset. He, joiden pitäisi olla päinvastoin auttamassa uhreja pääsemään yli tuhoavasta kokemuksesta. Tuntuukin, että kovia kokeneet nuoret löytävät valoa ja tukea vain toisistaan.

Olisi helppo uskotella itselleen, ettemme ole samassa tilanteessa nettikiusaamisen suhteen kuin Yhdysvalloissa. Itse sain konkreettisen herätyksen (ja jälkeenpäin olen todellakin miettinyt, mitä olisin voinut tehdä tai sanoa), kun kuulin bussissa muutaman nuoren tytön keskustelevan kohtaamastaan somekiusaamisesta toteamalla kaipaavaan sävyyn "voisipa mennä vain normaalisti kouluun, olla koulussa ja tulla pois".

*Yhteistyössä Netflix