keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Neljä hyvän mielen leffaa (Netflix)

The Fundamentals of Caring. Craig Roberts ja Paul Rudd.















Hei! Nukun yleensä kuin tukki mutta tänä syksynä olen jostain syystä kärsinyt unettomuudesta. Nyt vaiva tuntuu onneksi hieman hellittävän otettaan. Öinä, jolloin uni ei vain tullut, otin avukseni Netflixin* leffavalikoiman. Rentouttavaa hyvän mielen leffaa katsoessani nukahdin yleensä suht nopeasti uudelleen. Perheeni kylläkin epäili, että elokuvat olivat liiankin hyviä, sillä aloin heidän mielestään jo odottaa unetonta yötäni.

The Fundamentals of Caring (2016)

Tämä Netflixin oma leffa on tuore tapaus tältä vuodelta. Paul Rudd esittää perheensä ja kirjoitushalunsa menettänyttä kirjailijaa, joka pestautuu lihasrappeumatautia sairastavan Trevorin (Craig Roberts) henkilökohtaiseksi avustajaksi. Trevor ja Ben ovat kumpikin omalla tavallaan rikki ja jumissa. Olisiko aika tehdä road trip ja uskaltaa jälleen elää?

The Intern. Robert De Niro ja Anne Hathaway.


The Intern (2015)

Robert De Niron esittämä seitsemänkymppinen leskimies Ben pestautuu Julesin (Anne Hathaway) firmaan senioreille suunnatun harjoitteluohjelman kautta. Ben kaipaa elämäänsä hyödyllisyyden tunnetta, Jules puolestaan taistelee ruuhkavuosien keskellä. Voisivatko nämä kaksi niin erilaista olla avuksi toisilleen? Parasta leffassa on Ben, joka saa supersympaattisuudessaan unettomuudesta kärsivänkin hyvälle tuulelle. 

Flipped. Madeline Carroll.














Flipped (2010)

Flipped vaikuttaa aluksi tyypilliseltä tyttö rakastuu poikaan ja poika tyttöön -leffalta. Kuvio ei kuitenkaan ole ihan perinteinen, sillä Juli (Madeline Carroll) ja Bryce (Callan McAuliffe) ihastuvat toisiinsa aivan eri vaiheissa elämää. Osuvatko tunteet koskaan yksiin, vai muuttuuko rakkaus pikku hiljaa vihan kautta välinpitämättömyydeksi? Elokuvan rakenne on herkullinen, sillä se antaa kummankin hahmon kertoa oman näkökulmansa tapahtumista. 

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Robert Gustafsson.














Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013)

Allan (Robert Gustafsson) karkaa satavuotispäivänään vanhainkodista ja päätyy seikkailun pyörteisiin. Matkan varrella selviää, että rahasalkun nappaaminen mukaan hieman vahingossa ja päätyminen rikollisjengin jahtaamaksi on entiselle pommiasiantuntijalle lastenleikkiä. Allanin menneisyydestä paljastuu hengästyttäviä asioita. Vauhdikas pakomatka on tulvillaan huumoria. 

*Yhteistyössä Netflix

tiistai 20. syyskuuta 2016

Testissä Epäihmisyyden museo (vapaa pääsy)


















Hei! Syksyn yksi must see -kohteeni oli Epäihmisyyden museo. Tämä Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin Toisten historia -hankkeen kolmas osa on esillä Helsingin Suvilahdessa. Projektin ensimmäinen osio oli vuonna 2013 kaksi viikkoa Kaapelitehtaalla majaillut Naudan Historian Museo. Toinen osa koostui vuonna 2014 Baltic Circle -festivaalilla esitetystä näytelmästä Oikeusjuttu, jossa käsiteltiin eläinten juridisia oikeuksia.

Ennakkovibat: Toisten historia -hanke on kiehtonut alusta asti, mutten ehtinyt nähdä aiempia osia. Nyt halusin ehdottomasti paikan päälle. Ihmisten suhteesta toisiin lajeihin tulee mieleeni ensimmäiseksi hyväksikäyttö, joten pelkäsin näyttelyn olevan rankkaa katsottavaa. Valmistauduinkin kääntymään ovelta takaisin, jos museo ei soveltuisi lapsiperheelle.

Saavutettavuus & sopivuus: Suvilahdessa on tullut käytyä ennenkin, joten Tiivistämössä (rakennus 5) sijaitsevaan museoon oli helppo löytää. Paikansimme vielä rakennuksen alueen sisäänkäynnin vierustalta löytyvästä kyltistä. Perillä tiedustelin museon soveltumista lapsille. Ystävällinen työntekijä ohjeisti englanniksi näyttelyn sopivan myös lapsiperheelle, vaikka tekstiä museossa olisikin kuulemma runsaasti. 

Ensivaikutelma: "Onpas näyttely pieni." Aihe on niin mielenkiintoinen, että rinnassa ailahti pieni pettymys. Tutkailimme seinille heijastettuja tekstejä. Lapsia kiehtoi mahdollisuus kuunnella tekstejä kuulokkeilla sekä kankaaseen varjonsa heittävä susi. Olimme jo lähdössä pois, kun huomasimme näyttelyn elävän. Tekstit alkoivat vaihtua, kuvat muuttua ja valaistus pimentyä. 


Kokemus: "Tämähän on hieno! Onneksi emme lähteneet liian hätäisesti pois." Pienehköön tilaan on mahdutettu heijastuksia vaihtamalla runsaasti tietoa. Tunnin syklissä pyörivä näyttely muuttuu jatkuvasti myös tunnelmaltaan. Välillä tila vajoaa miltei täydelliseen pimeyteen. Seuraavassa hetkessä katsoja säikähtää, menikö jotain mönkään, kun heijastuksena näytetään rätisevää kuvaa tai seinät huutavat hyvän aikaa tyhjyyttään. Näyttelylle kannattaa antaa aikaa, sillä se totisesti yllättää. 

Sisältö: Epäihmisyyden museo herättelee huomaamaan, miten vahvasti jaamme muita eläinlajeja hyviin ja huonoihin sen mukaan, mikä niiden suhde meihin itseemme on. Torakat ovat inhottavia, lehmät hyödyllisiä. Ylätekstinä kaikelle kulkee jako ihmisiin ja niihin muihin. Toisiin. Millaista maapallolla olisi, jos ihminen ei olisi erottanut itseään toisista lajeista ja asettautunut muiden yläpuolelle?

Jälkimaku: Hyvälle näyttelykokemukselle ominaisesti mukaani lähti jotain pysyvää. Epäihmisyyden museo muutti suhtautumistani eri eläinlajeihin. Näyttely herätti minussa myös uusia ajatuksia. Millainen suhteemme muihin lajeihin olisi, jos meillä olisi yhä häntä eikä vain sen surkastumaa? Olisiko häntä ollut hyvä ja tarpeellinen muistutus siitä, että olemme kaikki samalla tavalla osa maailmaa? Ettei kukaan ole toinen.



Oheisjuttuja: Tutkailin paikalle pystytetyn pop up -kirjakaupan hyllyä, jossa on tarjolla toinen toistaan houkuttelevampia kirjoja. Useat teoksista irtoavat vitosella (muun muassa Gustafssonin Huorasatu) tai kympillä (kuten He eivät tiedä mitä tekevät ja Eläimet yhteiskunnassa). Lopuksi siirryimme herkuttelemaan näyttelyn ajan toimivaan vegaaniseen Cafe Empathyyn, jossa nautimme mustikkaisesta raakakakusta ja ystävällisestä palvelusta. 

Epäihmisyyden museo Helsingin Suvilahdessa 29.9.2016 asti (maanantaisin suljettu). Vapaa pääsy. Cafe Empathyssa järjestetään näyttelyyn liittyvää ilmaisohjelmaa, josta voi lukea lisää täältä

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Arvotaan kuuma Lempi



















Minna Rytisalo: Lempi
Kansi: Jenni Noponen
Kustantamo: Gummerus 2016
Sivuja: 234
★+

ARVONTA SUORITETTU. Random.org arpoi voittajaksi 12. kommentoineen Pitsin, onnea! Lähetäthän minulle osoitteesi sähköpostiini pihinainen(at)gmail.com, niin laitan kirjan postiin. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!

Minä olen tässä, on yö, mutta pimeää ei ole, yön lepoa ei ole. On loputon, huutava hiljaisuus, räjähdys joka repii, raastaa minut rikki samalla tavalla kuin monet pojat rintamalla. Minä olen ehjä, minä olen surkea vitsi, minun kanssani tekee kaikkivaltias koetta, minä olen kärpänen, jolta voi repäistä jalat. Sokkopaarma jota lyödään. Made koukussa ensijään alla, odottamassa iskua. 

Hei! Kirjabloggaajanakin aiemmin tunnetun Minna Rytisalon Lempi mietitytti minua etukäteen. Kirjan kieltä on kehuttu kauniiksi ja pohdin, olisiko siinä kuitenkin rosoa, jottei tekstin teho häviäisi monotoniseen viehättävyyteen. Pian lukemisen aloitettuani huomasin ilahtuneena, ettei Rytisalon kielen kauneus ole hentoa huokailua, vaan voimakasta ja paikoilleen loksahtelevaa. Yhtä aikaa lujaa ja lempeää.

Kirjan päähenkilö on nuori ja kaunis Lempi, joka on kadonnut. Kolme hänet tuntenutta jakaa romaanissa mieli- ja muistikuvansa Lempistä. Puoliso Viljami näkee hänet rakkautensa läpi virheettömänä, piikatyttö Ellin puhetta värittää kateus. Analyyttisimmin Lempistä ja hänen valinnoistaan kertoo hänen kaksoissiskonsa. Vaikka kertojat tuntuvat ensivilkaisulla puhuvan Lempistä, paljastavat he lopulta enemmän itsestään ja siitä, miten katoaminen vaikutti heihin. Lempi on romaani siitä, kuinka yhden ihmisen tekemä valinta muuttaa muiden elämää. 

Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lempi sijoittuu Lapin sodan kynnykselle ja sen jälkeiseen aikaan. Kirjassa ollaan pääosin Rovaniemen kauppalan maisemissa ja sen lähistöllä. Rovaniemellä kasvaneena ja saksalaisista sotilaista isovanhemmiltani tarinoita kuulleena aihe ei ollut minulle uusi mutta silti mielenkiintoinen. Monen saksalaissotilaaseen rakastuneen rovaniemeläisnaisen elämä meni kauppalan tavoin sirpaleiksi sotilaiden muututtua hetkessä ystävistä vihollisiksi. 

Lempi jättää jälkimauksi pienen alakulon. Nuoret ponnistavat Lempin ja muiden kirjan hahmojen tapaan elämää kohti toiveikkaana. Keski-ikää lähestyvänä haluaisin valmistaa nuoria elämän mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Ennen asiat olivat vielä huonommin. Luottavaisin mielin kumppanin matkaan lähtevälle tuli usein täytenä yllätyksenä, että puolisolla saattoi olla alkoholiongelma tai taipumus perheväkivaltaan. Oman kodin kokemukset olivat nuorelle ainoa malli ja tietämys parisuhteesta ja perhe-elämästä. 

Toisaalta mietin, etten itsekään olisi nuorena suostunut ottamaan neuvoja vastaan. Tärkeintä olisikin vahvistaa nuorten uskoa siihen, että vastoinkäymisistä pääsee yli. Ja jos jokin elämänvalinta osoittautuu vääräksi, on aina mahdollisuus muuttaa suuntaa. Lempissä minulle hätkähdyttävintä oli myötätunnon puuttuminen itseä ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Myötätunto olisi voinut ollut se vipu, jolla kohtalonomaisesti uuteen, kivuliaaseen asentoon nytkähtävä kaikkeus olisi ollut mahdollista uudelleennytkäyttää kohti valoa. 

Lempin on lukenut muun muassa Villis, joka kuvaa romaanin olevan tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. 

Osallistu tämän kuuman uutuusromaanin arvontaan jättämällä kommentti, jossa kerrot haluavasi mukaan. Kirja on kerran luettu. Suoritan arvonnan viikon päästä sunnuntaina 18.9. klo 18. Kaikki voivat osallistua ja kukin saa yhden arvan.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Menovinkki: Somecity Päivälehden museossa























Hei! Sosiaalisen median perussääntöjä lapsille esittelevä Somecity - vapaus viestiä on nähtävissä ilmaiseksi 30. lokakuuta asti. Päivälehden museossa esillä oleva näyttely on kooltaan pieni mutta sisältää mukavan määrän puuhailtavaa ja katseltavaa. Somen pelisääntöjä löytyy värikkäistä seinästripeistä, joissa muistutetaan muun muassa kuvien tekijänoikeuksista. Somekiusaamistakin sivutaan. Toiminnallisuutta on paljon. Näyttelyssä voi piirtää oman emojin, stailata pehmoleluja valokuvausta varten, pelata koronaa ja keilata. Seiniltä löytyy pieniä televisioruutuja, joista voi katsella näyteltyjä someen liittyviä esimerkkejä. 

Somecity on kävijälle hauska ja kepeä kokemus mutta pitää sisällään vakaviakin teemoja. Näyttelystä voi löytää hieman kantaaottavuuttakin. Somecity muistuttaa, ettei lapsesta välttämättä tunnu kivalta, jos hänestä laitetaan hassuja kuvia nettiin. Korona-peli puolestaan kuljetti minut 80-luvulle ja sai miettimään, oliko puuhailu ennen somea jopa sosiaalisempaa.

Sosiaalinen media on joka tapauksessa ilmeisen vahvasti ja pysyvästi läsnä, jos ei vielä meidän aikuisten, niin nuorten ja tulevien sukupolvien arjessa. Itselle tuli heti monia positiivisia asioita mieleen omaa somesuhdettani miettiessäni. Some on ollut mainio piristysruiske pikkulapsiaikana päiväuniaikaan ja keino olla yhteyksissä muihin aikuisiin. Moni uhmapäivä tuntui kevyemmältä Facebookissa humoristisesti keskustellessa. Facebookin kautta on tullut sovittua monet tapaamiset sekä kierrätettyä tavaraa ja vaatetta.

Somella on kuitenkin myös negatiivisia lieveilmiöitä. Tunnistan itsessäni taipumuksen addiktoitua sosiaaliseen mediaan sekä vaikeuden rauhoittua pitempien tekstien äärelle sirpaleisen somevirran jälkeen. Olen siirtynyt Facebookista pitkälti Twitteriin, ja alkuun uusi somesovellus tuntui omaavan vain hyviä puolia. Kekseliäät twiitit naurattavat ja uutislinkkejä sisältävät tarjoavat infoa. Aika pian kuitenkin huomasin Twitterin raadollisemmankin puolen. Seuraajien määrä on osalle se tärkein juttu. Seuraajaksi liitytään ja sieltä poistutaan, jos ei itse ala toisen seuraajaksi. Osa on klikannut minunkin seuraajakseni itsensä jo yli kymmenen kertaa. Ja poistunut samanmoisen määrän verran. Vaikka toiminta on taktiikkaa, tuntuu se minusta välillä kiusaamiselta. Suurin osa twittertileistä on ihmisten ylläpitämiä, joten toivoisin, että kohtelisimme toisiamme ihmisinä myös somessa. Emme vain välineinä oman etumme saavuttamiseksi.

Somecityn kaltaisille näyttelyille on siis paikkansa. Sosiaalinen media on hieman kuin rakkaus, jolle ei voi laatia kaikkien allekirjoittamia virallisia pelisääntöjä rangaistuksineen. Suosituksia ja keskustelua somemoraalista mahtuisi maailmaan kuitenkin mielestäni enemmänkin. Somecity onkin tervetullut päänavaus tällä saralla.

Somecity Päivälehden museossa osoitteessa Ludviginkatu 2-4. Avoinna ma-su klo 11-17. Vapaa pääsy.