sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ahmittavan kiinnostava Pöytä yhdelle

 

Hei! Laura Honkasalon 168-sivuinen Pöytä yhdelle (Kirjapaja 2016) tuli ahmittua yhdessä illassa. Tarkoitus oli siivota porukalla vaatekaappi, mutta koska kukaan perheestä ei ilmoittautunut kaveriksi kutsuhuuteluistani huolimatta, päädyin odotellessani uppoutumaan kirjaan. Yksinäisyyttä käsittelevä teos kiinnosti alkuun pinnallisella tasolla, itseni ulkopuolella näyttäytyvänä ilmiönä. Lukumatkan aikana mieleeni palautui kuitenkin muistoja yksinäisyydestä ja lukukokemus kosketti henkilökohtaisesti. Enkä ole yksin. Iso osa meistä suomalaisista löytää kirjasta itsensä. 

Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen  se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Avioerot ovat meillä yleisempiä kuin muualla Euroopassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan yksinelävillä menee muuta väestöä huonommin mitä terveydentilaan ja talouteen tulee. Yksinelävät kuolevat muita aikaisemmin ja päätyvät itsemurhaan muuta väestöä useammin. 

Miksi sitten olemme ennätysyksin? Teoksessa pohditaan, onko yksinäisyyden takana julkisuudessakin toistuvasti mainittu naisten korkea vaatimustaso. Honkasalo laittaa itsensä peliin ja muistelee omia deittailukokemuksiaan. Pikatreffeille osallistuneet miehet kaikkosivat miltei heti ja naiset päätyivät tutustumaan toisiinsa keskenään. Kirjakaupan treffitapahtuman jälkeen yksikään miehistä ei lähtenyt jatkoille läheiseen ravintolaan. Virkistävää, että myös miesten tiukentuneita odotuksia käsitellään. 

Analysoimmeko siis sukupuolesta riippumatta liikaa treffikumppanimme ominaisuuksia? Avioerotilaston valossa kumppanin seulomisella ei näyttäisi olevan ainakaan pidentävää vaikutusta suhteisiimme. Päinvastoin. Kirjassa esitellään deitti-ilmoituksissa ilmeneviä vaatimuksia. Yksi toivoo, ettei kumppaniehdokkaalla olisi minkäänlaista lääkitystä. Jäin pohtimaan, miten kyseinen henkilö reagoi, kun suhteessa ilmenee vastoinkäymisiä tai muutoksia. Ovatko sairastuminen, lapsettomuusongelmat, lihominen ja harrastusten vaihtaminen kielletty liiton aikana? Ilmeisesti. 

Hämmensi, miten moni mies etsi palstoilla itseään nuorempaa, kaunista kumppania. Mistä (jotkut) miehet saavat sellaisen itseluottamuksen, että vain kaunis kumppani kelpaa? Nimimerkki Tinder-prinssi kirjoittaa blogissaan: "Kumppanissa pitää osua kohdalleen kaksi asiaa: ulkonäkö ja luonne. Pelkästään hyvännäköinen voi olla mukava sänkykumppani, mutta ei sieluntoveri. Vähemmän viehättävä nainen, jolla luonne ja arvomaailma ovat kunnossa, taas voi olla hyvä ystävä, mutta seksuaalista yhteyttä ei synny. On ikävä myöntää, mutta viehättävä ulkomuoto ja sopiva persoonallisuus yhdistyvät naisissa valitettavan harvoin." Ilmeisesti prinssi pitää itsestään selvänä, että kun unelmien nainen tulee vastaan, hän itse kelpaa tälle. 

Vaikkei ihminen ole parisuhteessa, on helppo ymmärtää, ettei hän ole silti automaattisesti yksinäinen. Vaikeammin ymmärrettävää tuntuu olevan, että myös parisuhteessa oleva tai perheellinen voi tuntea olevansa syvästi yksinäinen. Muistan erään nuoren naisen, joka totesi haluavansa lapsia, jottei hän olisi koskaan enää yksinäinen. Itsekin olin nuori, mutta tunnistin silti ison särön ajatuksessa. On totta, että lapsia tulee toivoa itsekkäistä syistä eikä tehdäkseen syntyvälle tai adoptoitavalle lapselle palveluksen. Perhe ei saa kuitenkaan olla laastari. Pienten lasten kanssa voi tuntea itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. 

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi olemme niin yksinäisiä. Miksi Suomi tuntuu paikoin yksinäisyyden pesäkkeeltä? Perhemallimme on tiukasti ydinperhemallia noudattava, ja eri sukupolvet ovat usein fyysisestikin kaukana toisistaan. Päiväkodeissa ja kouluissa ei tunnuta vieläkään opetettavan sosiaalista kanssakäymistä konkreettisesti tervehtimisestä alkaen (kuten esimerkiksi Amerikassa, kukaan ei ole sielläkään seppä syntyessään). Tuntuu, että on suorastaan kunnia-asia, ettemme me aikuisetkaan tervehdi, vaikka törmäisimme joka aamu samaan ihmiseen päiväkodin tai työpaikan pihalla. Yhteisöllisyys koetaan epäilyttävänä ja energiaa kuluttavana toimintana, vaikka se todellisuudessa parantaisi elämänlaatuamme.

Mielenkiintoisen lisänsä teokseen antavat kuusi tarinaa yksinäisyydestä, joissa haastatellut kertovat oman kokemuksensa. On muun muassa perheettömyyttä sureva nainen, jonka kumppani lähti tajutessaan, ettei haluakaan lapsia ja isä, joka menetti erossa myös jälkikasvunsa. 

En vaatinut mitään muuta kuin vuoroasumista. En voi uskoa, että tämä on todella minun elämäni. Lapset ja minä olemme henkisen väkivallan kohteena, eikä kukaan puutu tilanteeseen. Lasten äiti manipuloi sekä lapsia että viranomaisia. Hän tehtailee paikkansa pitämättömiä syytöksiä, muttei saa mitään sanktioita. Oikeus ei voi pakottaa vuoroasumiseen. 

Itsekin olen kokenut yksinäisyyttä. Lapsena minulla ei ollut välillä läheistä ystävää mutta nojauduin niinä kausina rakkaaseen koiraani. Hän oli minun paras ystäväni. Myöhemmillä luokilla koettu eristäminen muusta porukasta jätti kuitenkin pysyvät jäljet (koiranikin kuoli eikä ollut enää tukipilarinani). Vaikka minulla onkin nykyään perhe ja läheisiä ystäviä, tunnen ryhmässä usein itseni erilaiseksi. En uskalla pyytää tapaamaani ihmistä esimerkiksi Facebook-kaveriksi, sillä pelkään hänen suostuvan vain silkasta paineesta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemuksilla on siis pitkät jäljet kuten kirjassakin todetaan. 

Kommentit muistaa lopunelämää. "Ei vittu, me hävitään varmasti, jos toi separi tulee meidän joukkueeseen!" "Mä en mene ton vammasen pariksi, teen mieluummin yksin!" "Me ei tehdä mitään, jos toi paska tulee meidän ryhmään!" Vielä 30 vuoden jälkeen viiltää, jos jään jumpassa ilman paria, ja lihakset jännittyvät, jos koulutuksessa pitää tehdä ryhmätöitä. Työskentelen mieluiten yksin, freelancer-työ sopii minulle. Kukaan ei voi eristää ja kiusata, kun on jo itse eristänyt itsensä muusta maailmasta. 

Pöytä yhdelle alkaa Honkasalon elämässä avioeron laukaisemasta kipeästä yksinäisyyden tunteesta ja päätyy käsittelemään yksin olemisesta nauttimista. Yksinäisyys voi lohdullisesti helpottua yksinkin. Honkasalo ei enää metsästä parisuhdetta vaan viihtyy ja voimaantuu omassa seurassaan. Yksinkin voi elää onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Helmet-lukuhaasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

Goodreads-tähdet: ★ really liked it

49 kommenttia:

  1. Hieno kirjavinkki, kiitos tästä. Tunnistan tuon lapsuudesta juontuvan tunteen siitä, että on ryhmässä erilainen. Perheeni muutti muutaman kerran kun olin pieni, ja muutto katkaisi aina kaveruussuhteet. Jossain vaiheessa sitten huomasin, etten ollut niitä enää niin innokas etsimään uusia ystäviä, ja todellinen ystävystyminen on nykyään tosi harvinaista. Tuntuu, että jotenkin tietoisesti jäädytän tuttavuudet sellaiselle kohteliaan pinnalliselle tasolle.
    Deittikulttuurin kuvaukset kuulostavat hurjilta... itse olen lillunut onnellisesti avioliiton satamassa vuodesta 2001, joten nuo kuvaukset kuulostavat ihan toiselta todellisuudelta, kuin jostain chick-lit romskusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tätä teosta lämpimästi. Kiinnostava ja herätteleväkin. :) Yksi kirjan haastateltavista elää myös useamman kouluvaihdoksen. Aihetta käsitelläänkin monelta kantilta, joten kirjasta löytääkin helposti tuttuja kokemuksia. Oma ongelmani tutustumistilanteissa on se, että olen yli-innokas (tätäkin käsitellään kirjassa ja sain ahaa-elämyksen). Pitäisi osata olla viileämpi (ja vähemmän epätoivoinen). Onneksi mukaan on kuitenkin häsellyksestäni huolimatta tarttunut muutama hyvä ystävä ja ehkä opin vielä rentoutumaan ryhmässäkin. Sain tästä Honkasalon kirjasta toivoa. :)

      Nykyajan deittimaailma vaikuttaa varsin vaativalta. Pohdin, mitä itse laittaisin omaan ilmoitukseeni. Tärkeintä olisi, että tyyppi olisi aidosti hyvä ihminen (semmoisen olen onnekseni löytänytkin). Tällaisessa ominaisuudessa hyvää on elämänlaadun lisäksi sen pysyvyys. Hyväsydämisyys kun on usein pysyvämpää kuin esimerkiksi tiimalasivartalo tai huippukunto.

      Poista
  2. Luen tätä juuri, 24 h lukumaraton menossa, tosin nyt lukemisesta pieni tauko. Tämä opus menee minulla varmasti Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Kirja joka kertoo 'sinusta'". Yksinäisyys on tuttu tunne tai olotila. Kirja vaikuttaa kyllä erittäin mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin myös tämän laittamista tuohon mainitsemaasi kohtaan. Vaikken olekaan enää yksinäinen, ovat sen kaiut kuitenkin yhä havaittavissa. Oikein hyvää lukumaratonia! :)

      Poista
  3. Mulla on tämä lainassa tällä hetkellä, mutta en ole vielä ehtinyt lukemaan. Aihe kiinnostaa, sillä kuulun itsekin tuohon yksineläjien reiluun 40:ään prosenttiin. Kiinnostava postaus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on kiinnostavasti (Honkasalon omista kokemuksista, nettilainauksista ja haastatteluista käsin) kirjoitettu kiinnostavasta aiheesta. Ystävänikin hotkaisi tämän yhdeltä istumalta. Tätä voi suositella kaikille lukujumilaisillekin. :)

      Poista
  4. Minä jouduin käymään kolmea eri ala-astetta ja vaikka vaihdot sujuivat näin jälkeenpäin ajatellen melko vaivatta, tottakai olin aina jonkin aikaa yksinäinen ennen kuin pääsin porukoihin mukaan, jos edes pääsin. Se on jättänyt minutkin hyvin varovaiseksi aloittamaan uusia ystävyyssuhteita. Onneksi olivat/ovat kirjat <3 Honkasalon tuotanto kiinnostaa, jostain syystä en ole hänen kirjojaan koskaan lukenut, mutta korvan takana kyllä ovat! Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjat tosiaankin. <3 Lämmöllä muistan myös koulun lähellä sijainnutta kirjastoa, joka tuntui useimmiten turvalliselta paikalta.

      Honkasalolta olen aiemmin lukenut vain romaanin Sinun lapsesi eivät ole sinun, joka teki ison vaikutuksen. Pidän hänen tyylistään kirjoittaa, joten pitää itsekin aktivoitua enemmän hänen kirjojensa suhteen. :)

      Poista
  5. Loistava kirjavinkki. Tämän taidan makustella itsekin seuraavaksi. Olen seurannut tätä Tinderimäistä-hässäkkää ystävieni kohdalla ja alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi sanotaan, että ihmiset tulevat vielä kuolemaan sukupuuttoon. Koska ihmiset ovat nirsoja. Koska he eivät kohta enää lisäänny. Koska mä en kertakaikkiaan tajua, miksi ihmisen täytyy olla median asettamien käsitysten mukaisesti hyvännäköinen (ei riitä että katsojan silmässä...) ja täytyy vielä olla jotenkin täydellinen luonnekin. Onneksi vielä poikkeuksia löytyy ;) Se on totta, että yksinkin on onnellinen. Mutta en voi kuin mielenkiinnolla jäädä seuraamaan, millaista tämä deittailusetti on 10 vuoden päästä, kun omat lapset astuvat sille alueelle. Toivottavasti silloin kuuminta hottia olisikin ne hyväsydämiset jotka ei hae mitään kertakäyttöihmissuhdekamaa.

    Hyvää iltaa sinne sinulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle povattiin nuorena, etten koskaan tule löytämään kumppania (olen lyhyt ja pienirintainen) mutta yllättäin sitten näin onkin käynyt. Olen ystävällinen ja siten helposti lähestyttävä. Onneksi se vielä merkkasi ainakin ennen vanhaan. Nyt pyrin kasvattamaan lapsiamme niin, että he muistaisivat sisäisen kauneuden merkityksen. Kauhulla odotan, miten kovaa ihmissuhdepeli heidän aikuistuessaan on. Haluan uskoa, että hyvä sydän on valuuttaa tulevaisuudessakin. <3

      Mukavaa iltaa sinulle <3

      Poista
  6. Sinulla on Pihi ihan äärest antoisaa pohdintaa tästä kirjasta. Tunnistan hyvin tuon, että kokee ryhmässä itsensä ulkopuoliseksi. Koen usein samoin ja vaikka tiedän, että se johtuu pitkälti eräistä elämänkokemuksista, niin se ei helpota asiaa ollenkaan. Tosin näin vanhemmiten olen jo oppinut tulemaan asian kanssa aika hyvin toimeen. Mitään teeskentelyjuttuja en ole kokenut mielekkääksi, siis tarkoitan että teeskentelisi olevansa muuta kuin on, että ikään kuin kuuluisi ryhmään. Siinä on aina tuo ikään kuin - vaikka ulkoisesti kuuluisi, niin jos sisäisesti ei kuulu, on se yhdentekevää.

    Kiitos hienosta ja ajatuksia herättävästä postauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tullut siihen tulokseen, että miltei jokainen meistä tuntee olevansa ryhmässä jotenkin erilainen ja epävarma, mutta osa osaa peittää asian paremmin. Omassa epävarmuudessa on ainakin se hyvä puoli, että jos on itse emäntänä jossakin, haluaa kaikkien tuntevan itsensä tervetulleiksi. Tietää omasta karvaasta kokemuksesta, miltä ulkopuolelle jättäminen tuntuu eikä halua samaa muille.

      Kiitos kivasta kommentistasi ja mukavaa alkanutta viikkoa! :)

      Poista
  7. Toisaalta minua kiinostaisi lukea tämä kirja - toisaalta emmin, koska minua pelottaa, meneekö kirja liian syvälle ihon alle. Minulla ei ollut lapsuudessa yhtäkään pysyvää tai oikeaa ystävää, olin koulukiusattu ja elän nytkin yksin (tosin, on minulla seuranani kaksi kissaa - se tuo paljon lohtua). Henkireikinäni ovat olleet musiikki ja kirjat. Olen kyllä työstänyt kokemuksiani ja olen sinut asioiden kanssa, mutta joskus ikävät muistot pulpahtavat ärsyttävällä tavalla mieleen. Ehkä kirja voisi kuitenkin olla voimaannuttava kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja ei sinänsä mene kovin syviin vesiin mutta palauttaa väkisinkin omia kokemuksia mieleen. Minulle tuli kirjan jälkeen yllättäin vahvempi olo. Sain puhtia. Olen nimittäin ehkä liiaksikin pyrkinyt ymmärtämään ihmisten toimintaa. Vaikka kävin lukemisen aikana matkalla menneisyydessä, heitin niille ihmisille samalla mielessäni lopulliset hyvästit. Sinne meni. :)

      Asiasta kolmanteen. Oli muuten todella kiva jutella Helsingin Kirjamessuilla. Toivottavasti törmäillään ja rupatellaan toistekin. :)

      Poista
    2. Minulla on ollut tuota samaa vikaa, että olen yrittänyt ymmärtää silloinkin, kun enää ei pitäisi - mutta olen onneksi päässyt siitä pikkuhiljaa eroon. Mukavaa, että sinäkin onnistuit. :)

      Minustakin oli mukavaa jutella kirjamessuilla - toivottavasti tosiaan törmäillään, olisi mukavaa jutella lisää. :)

      Poista
  8. Hieno, ajatuksia herättävä kirja ja postaus! Yksinäisyys koskettaa ja varsinkin näin ystävänpäivänä. Vaikka olen perheellinen ja ystäviäkin on, tunnistan tuon yksinäisyyden tunteen. Minulle on käynyt useamman kerran niin, että sydänystävä (tai sellaiseksi olettamani) on vain häipynyt elämästäni. Se on tehnyt varovaiseksi ja huomaan aina epäileväni uusiin ihmisiin tutustuessani haluaako tuo nyt oikeasti minun kanssa viettää aikaa ja kauanko pysyy.

    Kirjat ovat aina olleet ystäviäni ja yksinäisyyden helpottajia. Viime aikoina olen alkanut myös tutustua kirjojen ja bloggaamisen kautta muihin kirjanystäviin ihan livenä ja olen varovaisen toiveikas, että joukosta voisi löytyä myös pysyviä ystäviä.

    Kiitos kirjavinkistä, haluan ehdottomasti tutustua siihen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kävi nuorena noin, että hyvä ystävä vain yllättäin vaihtoi lennosta seuraansa. Voi hyvinkin selittää sitä, etten nuorempana luottanut siihen, että joku pysyisi rinnalla. Itse olen kerran joutunut lopettamaan ystävyyssuhteen, mutta se oli molemmille osapuolille helpotus. Olimme liian erilaisia ihan perusasioidenkin suhteen. En kuitenkaan vain liuennut paikalta vaan kävimme asian läpi.

      Olen bloggaamisen kautta (blogireissulla) löytänyt yhden läheisimmistä ystävistäni. Samat kiinnostuksen kohteet ovat oiva pohja ystävyydelle. Onneksi tämä tapaamani kaveri oli minua rohkeampi ja ehdotti tapaamista reissun jälkeenkin. Siitä se sitten lähti. Tuntuu hienolta tulla hyväksytyksi tällaisena sählänä. :)

      Suosittelen tätä teosta lämpimästi. Siinä käsitellään myös hylkäämiskokemuksia kirjoittajan omien kokemusten kautta. Löytyi paljon samastuttavaa.

      Poista
  9. Olipa mielenkiintoinen teos ja huikean hieno kirjoitus sinulta.
    Yksinäisyys on siinä mielessä mielenkiintoinen aihe, että yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteisiin varmasti useimmat meistä voivat samastua. Toki todellista yksinäisyydestä kärsiminen on oikeasti eri asia kuin sellainen yksinäisyys joka on väliaikaista tai itse valittua.
    Mutta asiasta olisi syytä puhua julkisuudessa enemmänkin. Me olemme kovin omissa poteroissamme viihtyvää porukkaa. Enää ei spontaanisti edes kyläillä toisten luona. Se on sääli, monet asiat on helpompi kantaa yhdessä kuin yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa tuodaankin hyvin esiin, että esimerkiksi elämäntilanteesta ei voi päätellä yleensä mitään ihmisen yksinäisyydestä. Omassa rauhassaan viihtyvälle voi olla suoranainen järkytys, jos ovella pimpottelee kaveriehdokas ja suurperheen äiti voi puolestaan olla ihmisvilinänsä keskellä kovinkin yksinäinen.

      Onneksi pieninkin teoin voi lisätä yhteyttä ihmisten välillä. Ilahdun itse esimerkiksi, kun joku pysäyttää asuinalueemme kadulla juttusille. Jutun juurta on irronnut milloin mistäkin. Kantamistani suksista, lapsista sun muusta. Tuntuu hyvältä, että ihmiset uskaltavat lähestyä (ja lapsillekin hienoa oppia, että ihmiset välittävät useimmiten toisistaan, tulee turvallisempi olokin). Samalla pidetään vähän huolta toisistamme, konkreettisestikin. Vaikkei olisi virallisesti ystäviäkään, niin yhteisöllisyys antaa ainakin havaituksi tulemisen tunteen. Voisimme kaikki varmaan miettiä, olisiko oman asuinalueen (tai vaikka vain kotikadun) ihmisten tervehtiminen oikeasti kovinkaan kuluttavaa. Tai esimerkiksi toisten vanhempien moikkaaminen lapsia päiväkotiin tai harrastuksiin vietäessä (osa ei edes vastaa toisen tervehdykseen). Pieni ulostulo poterosta voisi tehdä hyvää.

      Kiitos kivasta ja ajatuksia herättäneestä kommentistasi. :)

      Poista
  10. Yksinäisyys on minulle(kin) tuttua. Olin vasta lähes kolmikymppinen, kun tapasin nykyisen mieheni. Sitä ennen toki oli ollut seurustelusuhteita, mutta en oikein osannut olla niissä eikä olisi tullut mieleenikään, että asuisin jonkun kanssa yhdessä. Mieheni on ensimmäinen, jonka kanssa ikinä muutin yhteen sitten niiden aikojen, kun hyvin nuorena muutin omilleni.

    Viihdyn hyvin omissa oloissani niin kauan kun se on vapaaehtoista. Aina ei ole ollut, vaan minulla ei ole yksinkertaisesti ollut ketään. Minäkin olen miettinyt, missä määrin koulukiusaaminen jne. on vaikuttanut peruspersoonaani ja missä määrin vain olen tällainen "sivussaseisoja". Nykyään elän melko eristäytynyttä elämää, mutta en koe olevani yksinäinen. Pikemminkin olen väsynyt.

    Oho, tulipas masentava kommentti, joka vielä taisi mennä aiheesta ohi. Tämä kirja kiinnostaisi, mutta mietin toisiko se niitä tunteita pinnalle, joita en halua enää kokea. Mietin myös tuota parisuhteen muodostamisen vaikeutta. Minulla suurin ongelma on ollut tunteiden kohtaamattomuus: jos olen ihastunut johonkin, hän ei ole ihastunut minuun. Jos taas joku on ollut ihastunut minuun, minä en ole ollut ihastunut häneen. Kyseessä ei ole mikään nirppailu, vaan asia jolle ei vain voi mitään. Toinen voi olla vaikka maailman komein astronautti, mutta jos ei nappaa niin sitten ei vaan nappaa.

    Hieno ja ajatuksia antava kirjoitus, kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistin tuosta sivussaseisoja-termistä itseäni. Viihdyin joidenkin mielestä lapsena jopa omituisen hyvin yksin omissa leikeissäni. Nyt vanhempana huomaan palanneeni hieman samaan, eli nautin suuresti yksinolosta. Nuorenakin onneksi osasin myös olla itsekseni, vaikka kovasti kumppania etsinkin. Näin keski-ikäisenä sitä vähän ihmettelee, miten sitä uskalsi asua yksin esim. tunturissa. Viihdyin loistavasti ja kurkin vaan aamulla ennen pyörän selkään hyppäämistä, ettei karhuja ollut ainakaan useampaa näköpiirissä.

      Pitäisi olla ylpeästi oma omaa polkuaan tallaava itsensä. Odottelen yhä sitä monien keski-iässä hehkuttamaa itsevarmuuden lisääntymistä. Ei ole ainakaan vielä näkynyt, mutta toivossa on hyvä elää. :)

      Poista
  11. Olipa kiinnostavan oloinen kirja! Minä olen jotenkin ohittanut tämän, en edes tiedä miksi. Mutta kirjalla on todella tärkeä aihe ja taidanpa kyllä laittaa kirjastoon varauksen kirjasta seuraavaa käyntiä varten. Tästä aiheesta on tärkeää herätellä keskustelua, sillä yksynäisyys on ihan hemmetin yleinen asia - ja ihan hirveä juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa ei malttanut laskea käsistään. Suosittelen siis lämpimästi. Ja aihe tosiaan ansaitsee näkyvyyttä. Välillä tuntuu, että arvostamme aiempaakin enemmän itsekseen pärjäämistä. Ehkä nostalgisoin muistellessani, että ennen arvostettiin enemmän tyyppejä, jotka puolustivat heikompia. Kaipaan esim. Älä töni mun kaveria -kampanjaa. Toisista välittämistä ja huolenpitoa saisi opettaa lapsille siis ihan konkreettisesti.

      Poista
  12. Laura Honkasalon kirjoja olen lukenut jotain muitakin, mutta tämän ilmestymistä en ollut huomannut. Täytyy kyllä laittaa tämä lukulistalle, koska itsellänikin on yksinäisyys läsnä elämässä osittain vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi. Tämän ahmaisee. :)

      Poista
  13. Hieno kirjoitus ja hyviä kommentteja, joihin minulla ei taida olla uutta lisättävää. Paitsi että asun helsinkiläisessä lähiössä ja kadulla tulee vastaan monta ulkonäöltä tuttua, jonka kanssa tervehdimme. Kyllä sitä vielä esiintyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama kokemus onneksi minullakin, että monien naamatuttujen kanssa tervehdimme. Sitten on valitettavasti myös sitä, ettei esim. lapsen luokkatoverin, harrastuskaverin tai päiväkotikaverin vanhempi vastaa ikinä tervehdykseen. Tuntuu minusta kylmältä. Välillä huomaa, että jos on pukeutunut virallisemmin (puku päällä puolisolla tmv.), niin osa refleksillä tervehtii, vaikkei yleensä tervehdi (ehkä ovat sellaisessa ammatissa, jossa tervehtiminen kytkeytyy asemaan). Itselle kaikki ovat samanarvoisia ja samalla tavalla tervehtimisen "arvoisia".

      Poista
  14. Luin tekstisi jo aiemmin viikolla, mutta en ehtinyt kommentoida. Olen lukenut Honkasalon muitakin omakohtaisia kirjoja ja sattumalta tämäkin osui käsiini pian blogitekstisi jälkeen. Eli aion lukea.

    Seurustelukumppanin etsiminen näyttää kyllä olevan nykyään jotenkin tosi raadollista. Kai se ulkonäkö on ennenkin ollut melko keskeinen tekijä, mutta se tuntuu korostuvan koko ajan enemmän ja enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelenkin törmänneeni postaukseesi Nuukaillen-teoksesta (toivottavasti en muista ihan väärin). Se on vielä minulla lukematta, vaikka kovasti kiinnostaakin.

      Olen helpottunut, etten ole nyt miestä metsästämässä. Aika tiukat tuntuvat olevan ulkonäkövaatimukset. Jossakin törmäsin, että esim. vähäinenkin selluliitti on kuulemma ällöttävää. Sitä voipi olla vähän tuolla omassakin hanurissa, harvahan siltä välttyy...

      Poista
  15. Kiinnostava aihe. Kirjan lukeminen saisi varmaan omia ajatuksia yksinäisyydestä ja yksin olemisesta selkiytymään. En muista kokeneeni varsinaista yksinäisyyttä, koska olen aina tarvinnut paljon omaa aikaa, lukemisaikaa, ajatteluaikaa. Usein valitsen mieluummin oman seurani kuin toisten. Sitä joidenkin ihmisten on vähän vaikea käsittää. Onneksi puolisonikin viihtyy yhdessä yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sosiaalinen erakko - se kuvaa meitä molempia.

      Poista
    2. Kirja auttoi minua ymmärtämään omaa introverttiyden ja ekstroverttiyden suhdettani. Aika monella taitaa olla laillani toiveena, että omaisi laajan sosiaalisen verkoston mutta toisaalta viihtyy parhaiten yksin tai muutaman luottoystävän seurassa. Kykysi tunnistaa itselle sopiva sosiaalisuuden määrä kuulostaa voimaannuttavalta.

      Poista
  16. Tämä postauksesi sai todellakin muistelemaan omia yksinäisiä hetkiään. Niitä on, mutta onnekseni aika vähän. Silti ne vähätkin ovat olleet ehkä niin traumaattisia, että kun sain onnen perustaa perheen, halusin heti monta lasta (jotten jäisi yksin ja jotta he eivät jäisi yksin).

    Luin vastikään artikkelin, jossa joku tutkija väitti, että sen sijaan, että hoidettaisiin sydänsairauksia ja masennuksia yms. meidän tulisi hoitaa suomalaisten kansallissairautta nimeltä yksinäisyys. Aivan varmasti näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omat yksinäisyyden kokemukset ovat viikoittain mielessä lasten ystävyyssuhteiden kautta. Iloitsen heidän sosiaalisesta elämästään ja pyrin tukemaan sitä, vaikka välillä haluttaisikin laittaa pienenä erakkoluonteena ovet ja ikkunat kiinni. Kirjassa pohditaankin kiinnostavasti myös yksinäisyyden periytymistä.

      Poista
  17. Todella kiinnostava aihe tässä teoksessa. Omien kokemusteni valossa tekisi kyllä mieli lukea tämä.

    Olin lähes koko ala- ja yläasteen ajan koulukiusattu, mutta en varsinaisesti koskaan ollut yksinäinen, sillä meilläkin oli maalla asuessamme koira, jonka kanssa seikkailin metsässä. Luin myös paljon kirjoja ja minulla oli hyvä ystävä toisella paikkakunnalla. Olen siis jo pienestä asti oppinut nauttimaan omasta seurastani.

    Kävin ensimmäisen kerran treffeillä vasta yliopisto-opinnot aloitettuani (nekin tilanteet käynnistyivät omasta aloitteestani, en muista, että yksikään poika/mies olisi tullut pyytämään somessa saati kasvotusten ulos, jos ei spämmiposteja oteta huomioon). Seuraavan vuoden syksyllä aloitin seurustelemaan nykyisen aviomieheni kanssa. Täydellinen koti-ilta saattaa kulua usein niin, että olemme mieheni kanssa molemmat omilla koneillamme (tai minä lukemassa) ja koemme, että vietämme aikaa yhdessä, vaikka emme paljoa keskustelisikaan illan aikana ennen nukkumaan menoa. Omaa tilaa on hyvä antaa ja me olemme onneksi siinä hyvin samanlaisia, että tarvitsemme sitä ja osaamme vuorostaan antaa sitä toisellekin.

    Olin nuorempana todella sosiaalisesti arka, nykyään osaan kanssakäydä melko jännittämättä ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Jännittävää, mutta Helsingissä tuntuu, että siellä kohtaan eniten ihmisiä, jotka tekevät aloitteen ja tulevat puhumaan vaikka emme tuntisi aikaisemmin. Tykkään erikoisista pipoista ja ne saavat aina paljon positiivisia kommentteja ja kerrankin pohdin ratikassa kelloaikaa ja joku paikallinen sanoi, että katsopas ikkunasta, kun ohitimme rautatieasemaa.

    Muistan lapsuudestani, kun naapureiden ja tuttujen luona oli ok vierailla ilmoittamatta tai lyhyellä varoajalla, nykyään täytyy sopiaa viikojakin etukäteen, milloin voisi nähdä kavereita. Ajat muuttuvat, ihmiset aikaa hitaammin ja siksi moni syrjäytyy. Toivottavasti pian löydettäisiin kultainen keskitie, ja kaikki seuraa kaipaavat, kuten esimerkiksi vanhukset saisivat sitä helposti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlainen tausta minullakin parisuhderintamalla. Olin todella ujo. Onneksi olin myös kranttu, eli jos toinen ei henkisesti sytyttänyt, ei jutusta tullut mitään. Ystäväni järjestivät minulle yliopistoaikoina nimittäin tuhottomasti sokkotreffejä (ilman lupaani!) ja huonostihan niissä kävi. Lopulta sitten törmäsin kadulla (lähes konkreettisesti) mieheeni. Liika yrittäminen ei tässä asiassa olekaan yleensä toimiva taktiikka.

      Helsingissä on minustakin yllättävän helppo alkaa juttusille, suurin osa on itsekin tullut muualta ja etsinyt paikkaansa. Asuin välissä pienemmällä paikkakunnalla ja se oli sosiaalisesti aivan toivotonta. Palasin maitojunalla takaisin. :) Oli muuten todella mukava jutskailla Helsingin Kirjamessuilla. :)

      Poista
    2. Äitini sanoi minulle joskus yläasteella tai lukiossa, että kyllä Niina sinunkin oven takana on pian jono miehiä odottamassa. Minusta sellainen mielikuva oli vain kauhistuttava. Onneksi minun ystäväpiirini ei koskaan ole sokkotreffeille järkännyt. Parin Suomi24:n treffipalstan kautta tutustumani miehen kanssa ollaan edelleen kavereita, kun minulla oli vaatimuksena mm. korkeakoulutausta niin löytyi helposti laajat yhteiset ystäväpiirit takaa ja samanhenkisiä (lue: nörtti) tyyppejä - se vain se henkinen yhteys jäi puuttumaan vaikka kavereita ollaankin.

      Oli tosiaan mahtavaa tavata. Kunhan tässä asuntokuviot Etelä-Suomen muuton suhteen selviää niin nähdään varmaan jatkossa enemmänkin. :)

      Poista
    3. Äidit <3 Minun äitini puolestaan totesi, että kyllä se rakkaus saapuu kuin juna asemalle (johon kritisoin, että minun junani taatusti suistuu raiteiltaan ennen asemalle saapumista ;)).

      Suunnitelma kuulostaa mainiolta! Tervetuloa Etelä-Suomeen! :)

      Poista
  18. Mielenkiintoiselta kuulostava kirja. Minä olen siinä onnellisessa asemassa, että ollaan miehen kanssa oltu onnellisesti yksissä jo reippaasti yli 20 vuotta, mutta silti muistan elävästi ajat jolloin ei välttämättä ollut ketään kenelle soittaa tai vain kuuli jälkikäteen koulussa muiden olleen viikonloppuna tekemässä jotain kivaa.
    Toki tunnustin jo silloin, etten itsekään ole välttämättä aina kauhean helppoa seuraa. En jaksanut nuorenakaan hirveästi juhlia ja monesti hyvä kirja voitti jonkun "tyhmän" ryhmätohinan.
    Täytynee lukea tuo kirja jossain välissä. Mielenkiintoinen aihe ja jotenkin ehkä nykyajassa yleisempi ilmiö kuin ennen, kun eläminen ja oleminen oli jotenkin paljon yhteisöllisempää ja suvaittiin vapaaehtoisesti välillä eristäytyviäkin. Nykyään tuntuu, että pitäisi olla supersosiaalinen koko ajan tai sitten tiputetaan ulkopuolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan loppukaneetista itseni täydellisesti. Välillä olen sosiaalisempi ja välillä kaipaan paljon omaa rauhaa. Ymmärrän, että se on ystävyyssuhteille haastavaa. Tästä on usein huono omatunto. Lohdullista, että muillakin sosiaalisuus vaihtelee.

      Poista
  19. Äärimmäisen mielenkiintoinen aihe, joskin sen analysointi tekee myös aina surulliseksi. Yksinäisyyttä näkee niin monenlaisissa muodoissa: kotona vielä pärjäävä eläkeläinen, jonka puoliso on joutunut hoitolaitokseen. Sinkkunainen, joka ei löydä luottavaista suhdetta. Keski-ikäinen leski, joka ei osaa mukautua nykypäivän deittailuruljanssiin. Tulee aina paha mieli sivusta seuratessa. Syytkin yksinäisyyteen on niin moninaisia ja yksilöstä riippuvia, ettei yhtä ainoaa neuvoa voi sanoa kaikille.

    Tsemppiä vaatekaapin siivoukseen! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiteytit hyvin yksinäisyyden monimuotoisuuden. Ja kiitos siivoustsempistä! Kaappi on yhä järjestämättä. :D

      Poista
  20. Onpa tärkeä aihe, miksiköhän minäkään en ollut kuullut tästä!
    Itse olen ainoa lapsi ja viihtynyt aina hyvin myös yksikseni. Toisaalta olen sosiaalinen ja olen onnekas läheisestä perheestäni ja ystävistäni (joista suuri osa on lukupiirissäni).
    Mutta lähellä on kovin yksinäinen nuori, jota eri sukupolveen kuuluvana en oikein tiedä, miten auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksinäisyyteen ei ole valitettavasti helppoja vippaskonsteja. Sitä onkin aika aseeton kyseisen ongelman kanssa. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten yksinäisyys ruokkii kierrettä entisestään. Yksinolo alkaa tuntua turvallisemmalta vaihtoehdolta, jos kohtaa huonoja kokemuksia.

      Itsekin olin joku vuosi sitten tilanteessa, jossa en tiennyt, mitä tehdä yksinäisen auttamiseksi. Tajusin sitten itsekin, että toisen tsemppaaminen, että bongaisi toisen yksinäisen ja hengaisi hänen kanssaan ei olut todellakaan toimiva taktiikka. Vaikka toinenkin on yksinäinen, ei hän silti todennäköisesti ole hengenheimolainen (onneksi sydänystävä hänelle löytyi lopulta). Itse nuoruudessani liittouduin toisen yksinäisen kanssa, ja siitä kehittyi hieman yllättäin pitkä ystävyys erilaisuudestamme huolimatta. Olemme yhä toisillemme tärkeitä.

      Poista
  21. Onpa hyvä kirjavinkki, tästä löytyy varmasti tukea ja lohtua, jos joutuu kokemaan yksinäisyyttä tai vaikka ei kokisikaan. Olen tänä vuonna miettinyt yksinäisyyttä tavallista enemmän. Muutin syksyllä pois lapsuudenkodistani ja olen ikionnellinen, että asun solussa kämppisten kanssa, koska aina löytyy seuraa. Kotiin on niin mukava palata, kun tietää, ettei tarvitse olla koko iltaa yksin. Vaikka en asu yksin tai koe yksinäisyyttä, olen herännyt arvostamaan sosiaalisia suhteita uudella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palasi omat opiskeluajat mieleen. Solun nuorimpana tuntui kivalta, että kaksi vanhempaa asukasta ottivat minut hieman siipiensä suojaan ja veivät leffaankin. Solun lämmin fiilis oli tärkeä juttu. Nykyään moni nuori haluaa heti asua yksin, mutta solua kannattaa mielestäni harkita ainakin aluksi juuri tämän vuoksi. Kyllä itsekseen vielä ehtii asua. :)

      Poista
  22. Kiintoisaa on, että kun olin pari vuotta parisuhteessa, tunsin itsekin siinä paljon yksinäisemmäksi kuin mitä tunnen nyt, kun olen jälleen omillani. Parisuhde velvoitti minua viettämään aikaa vain yhden ihmisen kanssa, vaikka olen luonteeltani sellainen, että haluan viettää hyvin monenlaisten ihmisten kanssa aikaa. Koin ahdistavana, että olin "velvoitettu" valitemaan yhden ihmisen kaikkien muiden yli. Ehkä se kertoi tosin siitä, etten ollut niin sitoutunut tähän yhteen henkilöön.

    Deittailu on kyllä hyvin omituinen kulttuuri, jota en meinaa millään ymmärtää. Olen itsekin huomannut arvioivani ihmisiä hyvin nopeasti. Jotkut ovat melko järkeviä arvioita, esim. jos ihminen ei lue ikinä mitään, en usko että voisimme rakentaa pitkän ja hyvän parisuhteen, mutta jotkut ovat aika pinnallisia juttuja, esim. vaatevalintoja. Deittailu on muutenkin omituista, sillä siinä melkein kun "haastatellaan" toinen, että onkohan tuosta minulle kumppaniksi. Suosin luonnollista pariutumista, esim. yhteisen harrastuksen kautta. Mutta siinä on sitten se ihme jahkausvaihe, että tykkääkö tuo musta vai ei. :D

    Joka tapauksessa, vaikuttaa ihan luettavan arvoiselta kirjalta. Jo tämän blogipostauksen pohjalta sain monenlaisia ajatuksia päähäni. Yksinäisyys on rankkaa, mutta itsekseen olo ei aina niin rankkaa. Niillä on kuitenkin ero. Yksinäinen on yksin ilman omaa tahtoaan, itsekseen ollaan yleensä omasta tahdosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avasit hyvin parisuhteessa koettua yksinäisyyttä. Itse olin puolestani nuorena äitinä suu ymmyrkäisenä, kun kaipasinkin kipeämmin kuin koskaan aikuisseuraa, vaikka vieressä periaatteessa olikin toinen ihminen. Onneksi leikkipuistosta löytyi heti ekana päivänä hengenheimolainen, jonka kanssa aloitimme käytännössä joka päivän puhuen kirjallisuudesta ja muusta mielenkiintoisesta. :)

      Sokkotreffit eivät varmaan sen takia juuri sopineet minulle, että koin tilanteen haastattelumaisen teennäiseksi. Toisessa tilanteessa olisi saattanut vaikka natsatakin. Suosittelen kaikille haahuilua ulkosalla (valoisan aikaan), saattaa törmätä vaikka sun kehen. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!